Vaari LUPASI!


Ulkoilun päätteeksi vaari oli antanut kaksosille luvan pomppia hetken trampoliinilla. Yksi kerrallaan. Se on itsestään selvä sääntö, eikä sitä kumpikaan edes kyseenalaista. Ase sai tälläkertaa ensimmäisen pomppimisvuoron. Topsu touhusi omiaan hiekkalaatikolla.

Ilta alkoi kuitenkin olla sen verran pitkällä, että mummin ja vaarin kotiinlähtöä piti alkaa vähän kiirehtiä. Kun Ase oli hetken pomppinut ja ihan oma-aloitteisesti tällä kertaa halusi lopettaa, vaari nappasi hänet syliinsä ja sanoi, että nyt lähdetään sisälle syömään pannaria. Lisäsi kuitenkin, että jospa Topsu ei tällä kertaa pomppisikaan, kun muisti luvanneensa.
Normaalisti pienikin vihjaisu pannarista sai tämän pikkumiehen kääntämään tossut kohti ruokapöytää. Nyt oli kuitenkin kyse jostakin tärkeämmästä. Vaarin antamasta lupauksesta.
En ole aikoihin nähnyt sellaista päättäväisyyttä edes aikuisen katseessa, millä tämä kaksi ja puolivuotias miehen alku minuun katsoi. "Vaari LUPASI, että minä saan pomppia!"
 
En ollut ollut paikalla silloin, kun asiasta oli sovittu, mutta ei käynyt mielessäkään epäillä hänen sanojaan. Niin painokkaasti ne tulivat. Hänen katseensa! Hämmentynyt siitä, ettei hän lupauksesta huolimatta pääsisikään pomppimaan. Ja loukkaantunut! Hänet on petetty pahemman kerran.

Tietysti hän pääsi pomppimaan.
Muutama pomppu trampalla ja pikkumies oli tyytyväinen. Ja valmis sisälle syömään pannaria.

Jälkeenpäin jäin miettimään, että olin sen päivän aikana kuullut useammankin kerran Topsun sanovan; "lupasi". "Isi LUPASI että saan katsoa Palomies Samia kun lautanen on tyhjä", "äiti LUPASI..."
Ja se katse! Niin täynnä päättäväisyyttä kuin noin pienen miehen katseessa voi olla. Jos jotakin on LUVATTU, niin siitä pidetään kiinni. Eikö niin?!

Varmasti kaikki vanhemmat ja mummit, vaarit ja muut syyllistyvät aina silloin tällöin lupaamaan lapselle vähän enemmän kuin edes aikovat toteuttaa. Lahjonnaksikin sitä voinee kutsua. Pikkuinen niin helposti unohtaa, mitä hetki sitten luvattiin. Hän elää juuri siinä hetkessä, eikä välttämättä kotiin tullessa enää muista, että puistosta lähtiessä luvattiin kotona jätski, jos lähtö sujuu reippaasti. Ainakin lupaaja olettaa niin.
En kyllä tunnusta kovin usein tuollaista epäreiluutta tehneeni. Mutta joskus kyllä. Se on myönnettävä.

Asen ja Topsun kohdalla se aika on nyt auttamattomasti ohi. Tästä eteenpäin katteettomia lupauksia ei enää anneta. Jos jonkun lupauksen jostakin syystä joutuu pyörtämään, (ja niinhän joskus auttamattomasti käy) se on pystyttävä perustelemaan näille miehen aluille ihan yhtä hyvin kuin sen perustelisi aikuisellekin.

Luottamus on yksi ihmisen peruskiviä. Jos sitä ei ole, koko rakennus horjuu. Olen vain edelleenkin hyvin hämmentynyt, miten pienenä ihminen loppujen lopuksi ymmärtää luottamuksen perusajatuksen. Kahden ja puolen vuoden aikana hän on sentään oppinut niin valtavasti suuria asioita; noussut jaloilleen, oppinut kävelemään, juoksemaan, syömään itse, käymään pöntöllä (ei potalla, koska "isot miehet" käyvät pöntöllä), puhumaan, puhumaan ja puhumaan.   Sanomaan kiitos ja pyytämään anteeksi. Keskustelemaan!

Tämä keskustelun pätkä on viime sunnuntain rataslenkiltä. Vastaan ajoi polkupyörällä mies kyynärsauva mukanaan.
Ase: " Setällä oli varmasti jalka pipi." Minä: "Mistä niin päättelit?" A: " Setällä oli keppi mukana."  T osallistui keskusteluun toteamalla: "Papalla on MYÖS jalka pipi."
Kuulostaa ehkä yksinkertaiselta, mutta noin pienten miesten suusta se ei kyllä sitä ole. Papalla on jalka leikattu ja hänellä on kepit. Tämän yhdistäminen ohi

ajaneeseen mieheen ja T:n tarkennus, että papalla on myös jalka kipeä on  ihan oikeaa keskustelua. Samasta aiheesta olisi varmasti riittänyt enemmänkin keskusteltavaa, ellei ohi ajanut moottoripyörä olisi vienyt huomiota.

Ja nyt nämä keskustelevat pikkumiehet ovat jo tietoisesti oivaltaneet luottamuksen. Sen mitä tarkoittaa, kun jotakin luvataan. Tähän saakka heidän luottamus on perustunut toisten varaan. Kaikki heidän tarpeensa on tyydytetty; ruokittu, vaihdettu kuiva vaippa, hellitty ja rakastettu.
Tästä eteenpäin luottamus on molemminpuolista. Ei ainoastaan niin, että aikuisten on pidettävä lupauksensa. Myös heidän itsensä on alettava miettiä, mitä tarkoittaa, kun lupaa tekevänsä jotakin.
Toki sitä on harjoiteltu jo jonkin aikaa. " Sovitaanko niin, että..." , "lupaatko mummille, että..."  Joo, joo on yleisin vastaus ja asia unohtuu samantien, kun pienet jalat kipittävät vähän kauemmaksi.

Miten paljon tapahtuukaan näinä ensimmäisinä elinvuosina asioita, jotka vaikuttavat ihmisen koko elämään! Vaikka niistä ei vanhempana mitään konkreettista muistoa olekaan. Eihän kukaan sentään MUISTA kaksi ja puolivuotiaana kokemaansa oivallusta luottamuksesta! Mutta siellä se on, syöpyneenä alitajuntaan ja ohjaa sieltä käyttäytymistäsi halusitpa tai et. Jos lapsi tässä vaiheessa kadottaa luottamuksen läheisiinsä, palaako se kokonaan koskaan? Jos lapsi tulee petetyksi, oppiiko hän itsekään pitämään lupauksiaan? Miten tärkeä ja herkkä vaihe tämä onkaan ihmisen elämässä.

Omien lasten kanssa tällaisia tuskin tuli paljon pohdittua. Arvot varmasti olivat kohdallaan, mutta ei niitä sen syvemmin osannut tai edes ehtinyt analysoimaan. Mummina tilanne on toinen. Nyt on aikaa ja ennenkaikkea elämänkokemusta. Tätä varten isovanhemmat ovat olemassa. Kulkemassa lasten vanhempien rinnalla. Herkkinä niille asioille, joihin vanhemmat eivät siinä arjen myllytyksessä ehdi aina kiinnittämään huomiota.
Miten mukava oli nytkin poikien äidin kanssa jutella omista huomioista tämän luottamusasian tiimoilta. Minä en mummina kasvata heidän lapsiaan. Vastuu on vanhemmilla. Minä olen rinnallakulkija, matkakumppani.
Pienet ihmiset tarvitsevat rinnalleen turvallisia aikuisia. Meidän pikkumiehet ovat onnekkaimmista onnekkaimpia. Turvaverkko ympärillä on vahva. Mummo käy melkein päivittäin. Sadan kilometrin välimatkasta huolimatta mekin näemme lähes joka viikonloppu. Ainakin joka toinen. Lukemattomat ovat jo kilometrit vaarin auton mittarissa, joita näiden parin vuoden aikana on ajettu.

Luottamuksesta on kysymys silloinkin, kun mummin ja vaarin on aika lähteä omaan kotiin. Aluksi sunnuntai-iltaisin erottiin suuren itkun saattelemana. Nyt kun tarkemmin muistelen juuri Topsulle ero oli aina vaikeampaa. Nyt hän ymmärtää ja ennenkaikkea luottaa siihen, että mummi ja vaari eivät jätä vaan tulevat taas takaisin. Niinpä lähtiessä saakin aina kunnon halin ja iloisen vilkutuksen.