Valokuvaterapiaa

Meneillään oleva viikonloppu on viimeksi kuluneita kolmea ja puolta vuotta vasten peilattuna tietyssä mielessä harvinainen. Vietämme sen kotona! Koko pitkän viikonlopun, perjantai-illasta sunnuntai-iltaan. Aamiaisella vierähti tunti. Ihanat luomukananmunat ehti paistaa huolella molempien toiveiden mukaisesti omilla pienillä blinipannuilla; minun molemmin puolin, herraHoon vain toiselta puolelta. Sanomalehti jaettiin tasapuolisesti; minulle Koti-liite, herraHoo sai loput. Paikallisen poliitikon mielipidepalstalla ollutta kirjoitusta ehti pohtimaan kaikessa rauhassa. Oli aikaa katsella puutarhassa hyvää vauhtia hupenevaa lunta.

Hiljaista. Kovin hiljaista. Kukaan ei kiljunut aamupuuronälkäänsä, ei huutanut pyyhkimään pyllyä. Ei tarvinnut erotella tukkanuottasilla olevia kaksosia tai torua pienintä, jonka hampaat välillä leikin temmellyksessä iskeytyvät jompaan kumpaan isoveljeen.
Ihan vain pikkuisen ajatukset tahtoivat kulkeutua heidän luokseen. Joko ovat pakanneet tavarat? Onko yö mennyt hyvin? Onhan vatsataudista varmasti toivuttu, niin että jaksavat matkustaa? Kunpa matka menisi hyvin ja turvallisesti.

Ja sitten takaisin omaan aamuun. Tänään minulla on aikaa tehdä vaikka mitä. Tomaatinsiemenet on lopultakin saatava multaan, jos meinaa tänä kesänä omia tomaatteja syödä. Petunian siemenet, ne Lanzarotelta tammikuussa ostetut,  olisi pitänyt kylvää jo viikkoja sitten. Vieläkö ne ehtivät?
Työpöydällä on kahdeksan keskeneräistä nukkea. Tänään teen niistä jonkun ihan valmiiksi asti. Tai aloitan muotoilemaan uutta. Opittavaa on paljon. Ei haittaa, vaikka tässä vaiheessa jäävät keskeneräisiksi.
Varmasti ehdin virkata pari turvalonkeroakin keskosvauvoille ja ne pienenpienet sukat ainakin neulon valmiiksi. Illalla voisi laittaa jotakin oikein hyvää ruokaa. Oikein ajan kanssa. Ja saunoa. Vilvoitella hetken jo puutarhakeinussa löylyjen välillä. Tai olla vaan.

Aamupäivä vierähtää. Niin. Vierähtää. Siemenet pysyvät pusseissaan, virkkuukoukku piirongin päällä. Keskeneräiset nuket järjestelen uudella tavalla. Isovanhemmat rinnakkain istumaan lastenlastensa kanssa ja naapurin täti-ihmiset taustalle. Paapalta puuttuu edelleen housut, mummolla ei ole vaatteita ollenkaan. Mummon kasvoja tutkiessa  mietin, miten teen seuraavat kokeiluni. Nenä pienemmäksi, posket saa roikkua vähän alempana. Mitä jos ei yrittäisikään tehdä mallista? Tekisi vain ja katsoisi, mitä tulee. Ovathan ihmisetkin kaikki erinäköisiä.

Havahdun täydelliseen hiljaisuuteen. Missä on herraHoo? Ei näy pihalla, ei kuulu alakerran liiteristä ääniä. Yläkerrassa?

Siellä hän istuu. Makuuhuoneen lattialla lotusasennossa (no ei sentään ihan oikeaoppisesti!) edessään avoimena oleva vanha puurasia, vanhempiensa vihkikuva kädessään. Matolla on lajiteltuna vanhoja valokuvia. "Kato, tässä oon minä isän kanssa." "Mamman äidin hautajaiset. Ne on ollu heinäkuussa kuuskymmentäyksi. Minä oikeesti muistan ne. Olin silloin reilu kolme vuotias".
Muistoja. Arvokkaita muistoja. Todisteita siitä, että on oikeasti ollut olemassa silloinkin, mistä ajasta itse ei muista mitään. Tai niistä hetkistä, jotka kyllä muistaa, mutta kuvan näkeminen tekee muistamisesta entistä voimakkaampaa.

Olen vähän kateellinen hänen kuva-aarteestaan.
Itselläni on lapsuudestani vain muutama kuva. Tosin  sitten sitäkin arvokkaammat. Kaikkein rakkain on kuva, jossa isä lavasti minut "pitelemään" suurta lahnaa. Varjo paljastaa kalaa pitelevän siiman. Sen hetken minä muistan. Tai ainakin luulen muistavani! Nuoruudenaikaisia kuvia on vähän enemmän. Vanhempana ei jostain syystä enää oikein ole välittänyt kuvattavana ollakaan.

Omista lapsistani on olemassa satoja ja taas satoja paperikuvia; osa vieläkin valokuvaamon pusseissa odottamassa albumeihin pääsyä. Tallennettuna on jopa pieniä pätkiä videokuvaa. VHS-kasetilla luonnollisesti, mutta nykytekniikallahan niiden muuttaminen katseltavaksi ei ole mikään ongelma.

Pikkumiehistä onkin sitten kolmen ja puolen vuoden aikana tallentunut enemmän kuvamateriaalia kuin mummista ja vaarista yhteensä lähes kuudessa kymmenessä vuodessa. Ja vaikka vaari on ahkera kuvaamaan, ei hän silti viikonloppujen aikana ehdi päihittämään poikien isää, joka kuvaa lähes päivittäin. Kuvattavaa riittää. Ja voi miten se harmittaa, jos jokin kuva jostain syystä katoaa. Saahan niitä uusia, luulisi. Niin, mutta saisiko juuri siitä hetkestä kun vaarin kanssa Pärnun reissulla  ihmeteltiin sammakkoa ja sitten yhteistuumin päästettiin se menemään "omaan kotiin".

Miten onkaan niin tärkeää tallentaa elettyä elämää? Miten mukava palata uudelleen ja uudelleen menneisiin tapahtumiin? Kysyä toiselta, että muistatko tämän ja tämän tapahtuman tai hetken.

Valokuvia ja videonpätkiä katsellessa nykyhetki unohtuu. Ja kuvien kautta yllättäen mennyt elämä alkaa tuntua kovin onnelliselta. Otetaanko niitä kuvia vain hyvistä hetkistä? Otetaan, kyllä. Haluaisiko kukaan tulla kuvatuksi kesken kunnon riidan? Miksi sellaisia hetkiä ylipäätänsäkään pitäisi tallentaa? Tai edes muistella?

Omat muistikuvat kuvilla vahvistettuina antavat voimaa huonompiinkin hetkiin. Omat muistelulempparini ovat ehdottomasti Topsun "kuikuilu"-video ja Aksun "pallopallopallopallo"-video. Ensin mainitussa Topsu 1v8kk, kävelee helteisenä kesäpäivänä uimarannalla muina miehinä ja lopuksi kävelee kameraa kohti, kallistaa päätään ihan linssiin kiinni ja nauraa hörähtää tyyliin "minuako kuvailet, luulitko etten huomaa"?

Toisessa pätkässä Aksu samanikäisenä heittää pallon pensaaseen ulottumattomiin ja hokee "pallopallopallopallo". Sen hetkinen sanavarasto ei enempään riittänyt.

Niin huonolla tuulella ei voi koskaan olla, etteivätkö nuo videot saa hymyä kasvoille. Parasta mahdollista terapiaa.
Taidankin loppuillaksi mennä yläkertaan katselemaan valokuvia. Ehtii ne tomaatinsiemenet laittaa multaan huomennakin.