Tarina rakkaasta ystävästäni ja beduiinista

Yksi elämäni kauneimmista ystävyyssuhteistani päättyi kolme ja puoli vuotta sitten ystäväni kuolemaan. Tutustuimme kansalaisopistossa ikoninmaalauksen parissa ja vuosien varrella ystävyytemme syveni myös opiston ulkopuolelle. Tosin suurimman osan ajasta vietimme ikoneista puhuen. En tunne ketään toista, kuka olisi niin antaumuksella syventynyt harrastukseensa. Samalla antaumuksella hän syventyi kaikkeen muuhunkin rakastamaansa asiaan; perheeseensä, musiikkiin, kaikkeen. Koskaan ei tullut sellaista oloa, että hän olisi tehnyt jonkin asian puolihuolimattomasti.

 Hänellä oli suuri ja avara koti, jota hän asui yksin miehensä kuoleman ja lasten kotoa lähdön jälkeen. Kun vierailin hänen luonaan, meillä oli tapana tuntikausia vaeltaa huoneesta toiseen, nojailla ovenpieliin ja puhua pulputtaa; matkoista, ikoneista, lapsista...
"Saa meillä istuakin", hän aina lopulta totesi hymyillen ja niin jatkoimme jutustelua keittiön pöydän ääressä.  Välillä puhuimme hyvinkin syvällisiä, välillä taas olimme ilkikurisia kuin koulutytöt. Reilun kahden vuosikymmenen ikäero ei tuntunut missään. Ja hänen huumorintajunsa! Hillitty ja elegantti. Ja pieni pilke silmäkulmassa. Valmiina pieniin kurittomuuksiin, kuten "salakuljettamaan" muutaman kokonaisen muskottipähkinän  Kreetalta. Vuosia raastoin noista, jonkinlaiseksi huumeeksi luokiteltavista pähkinöistä , maustetta lasagnen juustokastikkeeseen. Yhtä puolikasta säilytän muistona hänestä.

 

Muutama vuosi ennen kuin hän sairastui vakavasti, hän teki kiertomatkan Egyptiin. Pyhän Katariinan luostari Siinailla oli varmaankin yksi huippukohdista sillä matkalla. Luulen, että jopa tärkein kaikista. Suurimman vaikutuksen siellä teki Kristuksen ikoni, jota yhdessä tutkimme monesti tuon matkan jälkeen. En tiedä olisinko koskaan oppinut tuota ikonia katsomaan samalla tavalla ilman häntä.
Tuohon luostarivierailuun liittyi tarina, joka lumosi minut kerta toisensa jälkeen. Hän ei kertonut sitä toistamiseen siksi, ettei olisi muistanut jo kertoneensa. Ei. Minä pyysin häntä kertomaan sen. Olin kuin lapsi, joka uudelleen ja uudelleen halusin kuulla saman sadun. Paitsi, että tämä satu oli totta.

Tapasin hänet viimeisen kerran kaksi viikkoa ennen hänen poismenoaan. Itsenäisyyspäivä oli takanapäin, olin juuri palannut Tartosta ja olimme sopineet, että menen hänen luokseen kertomaan Tarton matkan kuulumisia.Näkemästäni baletista ja kokemuksistani.
Hänellä itselläänkin oli muistoja Tartosta.
Lumesta ei ollut tietoakaan. Maa oli musta, taivaalta tuli jäistä vettä.
Hän lepäsi vuoteellaan niin pienenä ja hentona, linnunluisena. Puhuminen oli vaikeaa. Tuntui, että kaikki tärkeä oli jo sanottu. Lopulta rohkaisin mieleni ja kysyin, jaksaisiko hän kertoa minulle sen tarinan Pyhän Katariinan luostarista ja beduiinista. Vielä kerran, ajattelin, vaikka en tietenkään sanonut sitä ääneen.



Autoin hänet sängynlaidalle istumaan. Ikkunan takana sade piiskasi ikkunaa. Ulkona oli niin pimeää kuin lumettomassa joulukuussa vain voi olla.
Siinain polttava aurinko oli mahdollisimman kaukana siitä hetkestä.

"Matka luostarille alkoi aamuvarhaisella. Oli vielä pimeää. Tarkoitus oli olla perillä  auringon noustessa. Olin matkasta kaikkinensa sen verran väsynyt, että vuorelle kiipeäminen olisi ehkä ottanut liiaksi voimille, joten suostuin kamelikyytiin. Muiden kävellessä, minä keinahtelin kamelin selässä."
Tiesin, että hän olisi varmasti halunnut selvitä kiipeämisestäkin itse. Ehkä sana kuitenkin kertoi, että hän itsekin oli epäillyt voimiaan ja siksi suostunut kamelin kyytiin. He olivatkin ehtineet perille juuri parahiksi auringon kullatessa tienoon.

Luostarivierailu ja erityisesti se tietty Kristus-ikoni oli varmasti ollut hänelle  kaikkein tärkein, mutta koska hän tiesi tarkalleen, miksi tätä tarinaa rakastin, hän ohitti sen tällä kertaa kokonaan.
"Oli aika palata. Kyllä minä alaspäin selviäisin omin voimin, ajattelin. Opas oli  huolissaan, mutta vakuutin tuntevani voimani. Opas piti kuitenkin päänsä ja vierelleni ilmestyi nuori ja vahva beduiini. Hän osoitti kivimuuria. Minun tulisi kiivetä sille. "I will carry you", beduiini sanoi."  Koskaan ennen hän ei ollut kertonut minulle tarinaa englanniksi. Nyt nuo sanat tulivat jostakin muistin sopukoista kuin itsestään. " You can´t carry me. I´m too heavy.", hän puhui hiljaisella äänellä katse jossakin kaukana. Hänkö muka, pieni hento nainen, liian painava vahvan beduiini kannettavaksi? "You are not too heavy. I will carry you", beduiini intti. Hän piti pitkän tauon; kuin olisi juuri siinä hetkessä miettinyt nouseeko kivimuurille vai ei. "Ja niin minä nousin kivimuurille ja kiipesin beduiinin reppuselkään. Aluksi puristin silmäni tiukasti kiinni. Vuoren rinne oli jyrkkä ja polku kapea. Irtokivi sandaalin alla olisi hetkessä voinut syöstä meidät molemmat rotkoon. Ja sitten! Minä päästin itseni irti. Avasin silmäni ja annoin mennä. Jos syöksyisin rotkoon, menisin sinne nuoren ja komean beduiinin kanssa! Ja niin me menimme hurjalla loikalla alas vuorenrinnettä beduiinin viitan liepeet heiluen. Kun lopulta pääsimme alas ja bussin luona odottavien matkaseuralaisteni luo, he kaikki olivat niin hämmästyneitä, ettei kukaan ymmärtänyt yhtäkään kuvaa meistä ottaa."

 
Tarinaa  seurasi pitkä hiljaisuus. Näin, että hän oli syvällä muistoissaan.Ja tiesin, etten enää koskaan kuulisi tätä tarinaa hänen kertomanaan. Peittelin hänet lähtiessäni ja pidin hänen kuihtuneita käsiään käsissäni. Kotimatkan itkin kilpaa sateen kanssa. Muutamaa päivää ennen joulua sain suruviestin, jota olin jo osannut odottaakin. Ystäväni oli nukkunut pois.

Jäljelle jäi suru ja ikävä, jonka aika on muokannut kauniiksi muistoiksi. Sieluni silmin näen hänet liitävän beduiinin reppuselässä alas jyrkkää louhikkoista vuorenrinnettä, kasvoillaan vapautunut, ilkikurinen ja ehkä hieman hämmentynytkin ilme.
Ikonien maalaus hänen poismenonsa jälkeen ei enää sujunut. Maalasin hänen toivomuksestaan valmiiksi häneltä kesken jääneen, lahjaksi tarkoitetun ikonin. Tein sen hyvin varovaisella kädellä; vain välttämättömän.  Hänen viimeisimmän keskeneräisen ikonin sain lahjaksi hänen lapsiltaan. Se on edelleen keskeneräinen. En tiedä teenkö sitä koskaan valmiiksi. Se on hyvä juuri sellaisena. Muistuttamassa siitä, että kaikki tässä maailmassa ei tule aina valmiiksi.
Kauan kuljin kuin eksyksissä, kunnes lopulta annoin periksi ja laitoin maalaustarvikkeet pois. Niin monta yhteiseksi suunniteltua työtä jäi tekemättä "oppiäitini" lähdettyä. Niiden aika tulee ehkä myöhemmin. Jonakin päivänä...
Vuosi hänen lähtönsä jälkeen minusta tuli hänen laillaan kaksosten mummi. Niin mielelläni olisin senkin asian hänen kanssaan jakanut. 

Muistoissa päällimmäisenä on hänen lempeä lämpönsä ja lempimuisto on ylivoimaisesti tarina beduiinista.
En ole koskaan käynyt Pyhän Katariinan luostarissa, mutta hengessä mukana sain hänen kanssaan tehdä tuon matkan monesti.                      
(Tarinan kuvat ovat omilta matkoiltani Luxorista, Israelista ,Turkista ja Viron Tartosta.)