Valokuvaterapiaa

Meneillään oleva viikonloppu on viimeksi kuluneita kolmea ja puolta vuotta vasten peilattuna tietyssä mielessä harvinainen. Vietämme sen kotona! Koko pitkän viikonlopun, perjantai-illasta sunnuntai-iltaan. Aamiaisella vierähti tunti. Ihanat luomukananmunat ehti paistaa huolella molempien toiveiden mukaisesti omilla pienillä blinipannuilla; minun molemmin puolin, herraHoon vain toiselta puolelta. Sanomalehti jaettiin tasapuolisesti; minulle Koti-liite, herraHoo sai loput. Paikallisen poliitikon mielipidepalstalla ollutta kirjoitusta ehti pohtimaan kaikessa rauhassa. Oli aikaa katsella puutarhassa hyvää vauhtia hupenevaa lunta.

Hiljaista. Kovin hiljaista. Kukaan ei kiljunut aamupuuronälkäänsä, ei huutanut pyyhkimään pyllyä. Ei tarvinnut erotella tukkanuottasilla olevia kaksosia tai torua pienintä, jonka hampaat välillä leikin temmellyksessä iskeytyvät jompaan kumpaan isoveljeen.
Ihan vain pikkuisen ajatukset tahtoivat kulkeutua heidän luokseen. Joko ovat pakanneet tavarat? Onko yö mennyt hyvin? Onhan vatsataudista varmasti toivuttu, niin että jaksavat matkustaa? Kunpa matka menisi hyvin ja turvallisesti.

Ja sitten takaisin omaan aamuun. Tänään minulla on aikaa tehdä vaikka mitä. Tomaatinsiemenet on lopultakin saatava multaan, jos meinaa tänä kesänä omia tomaatteja syödä. Petunian siemenet, ne Lanzarotelta tammikuussa ostetut,  olisi pitänyt kylvää jo viikkoja sitten. Vieläkö ne ehtivät?
Työpöydällä on kahdeksan keskeneräistä nukkea. Tänään teen niistä jonkun ihan valmiiksi asti. Tai aloitan muotoilemaan uutta. Opittavaa on paljon. Ei haittaa, vaikka tässä vaiheessa jäävät keskeneräisiksi.
Varmasti ehdin virkata pari turvalonkeroakin keskosvauvoille ja ne pienenpienet sukat ainakin neulon valmiiksi. Illalla voisi laittaa jotakin oikein hyvää ruokaa. Oikein ajan kanssa. Ja saunoa. Vilvoitella hetken jo puutarhakeinussa löylyjen välillä. Tai olla vaan.

Aamupäivä vierähtää. Niin. Vierähtää. Siemenet pysyvät pusseissaan, virkkuukoukku piirongin päällä. Keskeneräiset nuket järjestelen uudella tavalla. Isovanhemmat rinnakkain istumaan lastenlastensa kanssa ja naapurin täti-ihmiset taustalle. Paapalta puuttuu edelleen housut, mummolla ei ole vaatteita ollenkaan. Mummon kasvoja tutkiessa  mietin, miten teen seuraavat kokeiluni. Nenä pienemmäksi, posket saa roikkua vähän alempana. Mitä jos ei yrittäisikään tehdä mallista? Tekisi vain ja katsoisi, mitä tulee. Ovathan ihmisetkin kaikki erinäköisiä.

Havahdun täydelliseen hiljaisuuteen. Missä on herraHoo? Ei näy pihalla, ei kuulu alakerran liiteristä ääniä. Yläkerrassa?

Siellä hän istuu. Makuuhuoneen lattialla lotusasennossa (no ei sentään ihan oikeaoppisesti!) edessään avoimena oleva vanha puurasia, vanhempiensa vihkikuva kädessään. Matolla on lajiteltuna vanhoja valokuvia. "Kato, tässä oon minä isän kanssa." "Mamman äidin hautajaiset. Ne on ollu heinäkuussa kuuskymmentäyksi. Minä oikeesti muistan ne. Olin silloin reilu kolme vuotias".
Muistoja. Arvokkaita muistoja. Todisteita siitä, että on oikeasti ollut olemassa silloinkin, mistä ajasta itse ei muista mitään. Tai niistä hetkistä, jotka kyllä muistaa, mutta kuvan näkeminen tekee muistamisesta entistä voimakkaampaa.

Olen vähän kateellinen hänen kuva-aarteestaan.
Itselläni on lapsuudestani vain muutama kuva. Tosin  sitten sitäkin arvokkaammat. Kaikkein rakkain on kuva, jossa isä lavasti minut "pitelemään" suurta lahnaa. Varjo paljastaa kalaa pitelevän siiman. Sen hetken minä muistan. Tai ainakin luulen muistavani! Nuoruudenaikaisia kuvia on vähän enemmän. Vanhempana ei jostain syystä enää oikein ole välittänyt kuvattavana ollakaan.

Omista lapsistani on olemassa satoja ja taas satoja paperikuvia; osa vieläkin valokuvaamon pusseissa odottamassa albumeihin pääsyä. Tallennettuna on jopa pieniä pätkiä videokuvaa. VHS-kasetilla luonnollisesti, mutta nykytekniikallahan niiden muuttaminen katseltavaksi ei ole mikään ongelma.

Pikkumiehistä onkin sitten kolmen ja puolen vuoden aikana tallentunut enemmän kuvamateriaalia kuin mummista ja vaarista yhteensä lähes kuudessa kymmenessä vuodessa. Ja vaikka vaari on ahkera kuvaamaan, ei hän silti viikonloppujen aikana ehdi päihittämään poikien isää, joka kuvaa lähes päivittäin. Kuvattavaa riittää. Ja voi miten se harmittaa, jos jokin kuva jostain syystä katoaa. Saahan niitä uusia, luulisi. Niin, mutta saisiko juuri siitä hetkestä kun vaarin kanssa Pärnun reissulla  ihmeteltiin sammakkoa ja sitten yhteistuumin päästettiin se menemään "omaan kotiin".

Miten onkaan niin tärkeää tallentaa elettyä elämää? Miten mukava palata uudelleen ja uudelleen menneisiin tapahtumiin? Kysyä toiselta, että muistatko tämän ja tämän tapahtuman tai hetken.

Valokuvia ja videonpätkiä katsellessa nykyhetki unohtuu. Ja kuvien kautta yllättäen mennyt elämä alkaa tuntua kovin onnelliselta. Otetaanko niitä kuvia vain hyvistä hetkistä? Otetaan, kyllä. Haluaisiko kukaan tulla kuvatuksi kesken kunnon riidan? Miksi sellaisia hetkiä ylipäätänsäkään pitäisi tallentaa? Tai edes muistella?

Omat muistikuvat kuvilla vahvistettuina antavat voimaa huonompiinkin hetkiin. Omat muistelulempparini ovat ehdottomasti Topsun "kuikuilu"-video ja Aksun "pallopallopallopallo"-video. Ensin mainitussa Topsu 1v8kk, kävelee helteisenä kesäpäivänä uimarannalla muina miehinä ja lopuksi kävelee kameraa kohti, kallistaa päätään ihan linssiin kiinni ja nauraa hörähtää tyyliin "minuako kuvailet, luulitko etten huomaa"?

Toisessa pätkässä Aksu samanikäisenä heittää pallon pensaaseen ulottumattomiin ja hokee "pallopallopallopallo". Sen hetkinen sanavarasto ei enempään riittänyt.

Niin huonolla tuulella ei voi koskaan olla, etteivätkö nuo videot saa hymyä kasvoille. Parasta mahdollista terapiaa.
Taidankin loppuillaksi mennä yläkertaan katselemaan valokuvia. Ehtii ne tomaatinsiemenet laittaa multaan huomennakin.

Otan osaa (vaikka en tiedäkään, miksi...)

Esitin Herra Hoolle eilen illalla saunan lauteilla kummastusta herättäneen kysymyksen: " Jos minä kuolisin yllättäen, päivittäisitkö tiedon samantien facebookiisi?" 
Kysymys sai hänen kulmakarvansa kohoamaan. Oikeastihan hänellä ei ole facebook-tiliä, joten kysymys oli teoreettinen, mutta siihen hän tuskin kiinnitti huomiota. Vastausta ei tarvinnut odotella kovin kauan. "En tietysti." 
Sain kysymykseeni juuri sellaisen vastauksen mitä olin odottanutkin. Hän ei toimisi niin. Some on hänelle muutenkin vieras ympäristö, kuten lienee edelleenkin aika monille muillekin ikäisillemme, 50-luvulla syntyneille. 
Tokihan me jo osaamme tietokoneita käyttää. Mutta muistamme myös sen ajan, kun sunnuntaina illansuussa oveen koputettiin ja naapurit piipahtivat iltakahville kuulumisia vaihtamaan. Puhelimiakaan ei ollut naapurustossa kuin yksi. Se oli minun kotini, kylän vaatimattomimman mökin,  eteisen seinällä ja siitä naapurit kävivät soittamassa tärkeät puhelunsa. Voi niitä aikoja... Jos jotakin tavallisuudesta poikkeavaa tapahtui, tieto tuli vähitellen muiden tietoon. Palanen sieltä, toinen täältä. Kaikkea ei tarvinnutkaan tietää heti. Ihan kaikkea ei ollenkaan.

Ja nyt. Minua ahdistaa ajatus, että kaikki pitää hetkessä saada "koko maailman" tietoisuuteen. Palailimme sunnuntai-iltana kotiin pikkuisten (jotka ovat tosin tässä kirjoitustaukoni aikana kasvaneet oikeasti isoiksi pojiksi) luota.

Herra Hoo ajoi tyytyväisenä uuden uutukaista autoaan. Höpötti vieläkin ääneen "mikähän tämä on"- juttujaan, vaikka olin jo menomatkalla sanonut, että ensin luetaan manuaali ja sitten lähdetään ajamaan. (Manuaali? No, kyllähän he oikeasti tietävät, mikä manuaali on.) "Automaattinen sadetunnistin tuulilasissa, pyyhkii ihan liian usein (hän kun on tottunut pyyhkäisemään lasin puhtaaksi vasta, kun siitä ei näe kunnolla läpi) saakohan-sen-pois-päältä- tuosta-joo, ahaa-tuosta-meni-vilkku-päälle-vaikka-en meinannutkaan-onneksi-vain-nopea-kolme-kertaa"...

Normaalisti seuraan silmä tarkkana tienvieruksia mahdollisten hirvien varalta. Varsinkin sellaisina iltoina, kun keli on, mitä se sunnuntai-iltana oli. Mittari näytti +0,5, välillä satoi räntää, välillä vettä, tien pinta mustan kiiltävä, sunnuntai-illan rekkaliikenne alkamassa.
Kyllästyin Herra Hoon höpinään ja kaivoin puhelimeni esiin. Olen vasta jokin aika sitten siirtynyt nykyaikaan puhelimen suhteen, enkä juurikaan tee sillä edelleenkään mitään muuta kuin soitan. Avasin facebookin ja ensimmäisenä oli päivitys, johon ystäväni oli laittanut osanottonsa. 
Minulla on facebookissa tasan 14 ystävää. Ei siis 140 tai 240 tai 340 tai vielä enemmän. Minulla on facebookissa ystävinä heitä, joita kutsun ystäväksi myös todellisessa elämässä. 
Koska facebook toimii, kuten se toimii ystävieni ystävien julkiset päivitykset tulevat myös minun "seinälleni" (tätäkään termiä en ymmärrä, mutta jokin sana kai sillekin täytyy olla). 

Jotain on tapahtunut. Kuva kauniista naisesta ja linkki you tubeen, josta alkaa soida surullinen laulu. Ja suuri määrä surunvalitteluja ja osanottoja. Olen hämmentynyt. Ystäväni ystävän päivitys. Kysyn Herra Hoolta mahtaako hän tuntea kyseisen henkilön. Ei tunne. Eikä sillä olisi merkitystäkään, koska ei se selitä viestin perimmäistä syytä. 
Kotiin palattuani luen nopeasti viikonlopun lehdet. Onnettomuus kaupungin liepeillä, vakavasti loukkaantunut nainen, ikä sopii facebookissa olleeseen  kuvaan. Seuraavana aamuna kuulen työpaikallani loput. Kyse on juuri siitä, mitä olin arvellutkin.

Suru tulee lähelleni, vaikka en tiedä tapahtumasta 
lehtijuttua ja facebook-päivitystä enempää, en tunne perhettä, en tiedä mistään mitään. Ja silti suren. Mietin, miten siitä selviää, kun yht´äkkiä menettää rakkaan ihmisen, mies vaimonsa, lapset äidin, vanhemmat lapsensa, ystävät ystävän, työyhteisö pidetyn työntekijän...

Asia pyörii päässäni, vaikka se ei liity mitenkään minun elämääni.  Mutta entä jos liittyisi? Ja joku tuntematon ystävän ystävä, tuttavan tuttava tai ihan vieras (kuten minä tässä tapauksessa) lukisi  facebookistaan. Jäisi miettimään, mitä on tapahtunut, miten jäljelle jääneet selviävät, suremaan itselle tuntematonta.

Kollektiivinen sureminen hiipii keskellemme vaivihkaa. Äkkiä yhden suru onkin kaikkien suru. Tuntemattomat ihmiset tuovat onnettomuuspaikoille kynttilöitä ja kukkia. Kirkot täyttyvät surevista ihmisistä onnettomuuden tai muuten ihmisiä koskettaneen tapahtuman jälkeen. Kaikki osallistuvat kaikkia koskettavaan suruun. Mistä tämä kaikki alkoi? Tsunamista? Koulusurmista? Perhetragedioista? 
Ja koko ajan se tulee lähemmäksi ja lähemmäksi. Lopulta näin lähelle, että facebookin ystävän ystävän perhe vie moneksi päiväksi valtaosan ajatuksista.


Minä en halua tätä. Maailma on täynnä murhetta, minulla on omani. En yksinkertaisesti jaksa osallistua kaikkien suruun. Eikä se voi olla tarkoituskaan.  Ei kaikkien murheita voi ottaa kantaakseen. Mutta sitä juuri joutuu tekemään, kun jokin tapahtuma tulee liian lähelle, kuten kyseisessä facebook-tapauksessa kävi. Miten olisin voinut ohittaa  sen tunteettomasti? En mitenkään. Olinko utelias, kun jatkoin kommenttien lukemista? Olisinhan voinut ohittaa ne lukematta. Olisinko? Onko sittenkin inhimillisempää yrittää saada selville, mitä oikeasti on tapahtunut, kun asia on jo esillä? Pohjimmaiseksi kysymykseksi minulle kuitenkin jää, miksi joku haluaa, että kaikki omat asiat on reaaliajassa kaikkien nähtävänä? Eikö riitä, että itselleen tärkeät ihmiset ovat tukena, silloin kun sitä eniten tarvitsee? Onko facebookissa lähetetty osanotto vain sanoja? Ja vaikka ne kuinka tulevat suoraan sydämestä, jääkö jotakin silti puuttumaan? Katse, kosketus, ääneen lausutut sanat? Entä sitten kun jonakin päivänä menetyksen kokenut kohdataan kasvotusten? Siirrytäänkö kadun toiselle puolelle, kun ei tiedetä, mitä pitäisi sanoa?
 
Kyseisen tapahtuman kommenttien joukossa oli kaksi, jotka erityisesti pysäyttivät minut. Toisessa otettiin osaa suruun, vaikka ei tiedettykään miksi, mutta arveltiin, että jotain ikävää oli tapahtunut. Toisessa ulkomailla asuva serkku kyseli huolissaan, mitä on tapahtunut, kun kaikki ovat niin surullisia ja hän ei saa viestin lähettäjään yhteyttä. Hätä, huoli, epätietoisuus kaiken tämän tietotulvan keskellä. Joka ikisen tunteet kuitenkin samanarvoisia; sen josta ollaan huolissaan ja sen joka on huolissaan. 

Suru koskettaa jossakin vaiheessa elämää meitä jokaista. Se on varmaa. Maailma on täynnä surua.  Jokainen meistä saa siitä oman osansa. Jos ottaa osaa jokaisen suruun, ei surutonta aikaa olekaan. Ei se voi olla elämän tarkoitus.
Elämässä on myös iloa!
Minä haluan iloita nyt, kun elämässäni juuri nyt kaikki on hyvin. Haluan hullutella pikkuisteni kanssa. Leikkiä hälytystehtäviä palomiehinä ja poliiseina, pelastaa uppoavia laivoja uimahallissa ja juosta puun taakse piiloon puistossa, kun "kyllä vaamasti en katsonut"-tyypit  kurkkivat rukkastensa takaa. Kyllä! Minusta on oikeasti mukavaa sukeltaa siihen maailmaan, missä jäänhoitokone on maailman ihmeellisin asia. 

Minä haluan nauttia siitä, että käteni kuntoutuvat leikkausten jälkeen ja tämä uskomattoman hyvä ja turvallinen (minulle tällä hetkellä tässä asiassa) yhteiskuntamme suo minulle mahdollisuuden tehdä töitä osasairauspäivärahan turvin neljä tuntia päivässä ja saan silti täyden palkan. Näenkö unta? Onko tällaista olemassakaan?
Kyllä on. Juuri nyt. Minun elämässäni. Mutta hetkenä minä tahansa kaikki voi muuttua. Varmasti muuttukin, ennemmin tai myöhemmin.  Ja mitä tahansa tapahtuukin (ja vaikka olenkin melko varma, ettei facebook koskaan tule olemaan Herra Hoon intresseissä),      
niin toivon, että sillä hetkellä olen vain heidän ajatuksissa, ketä oikeasti minun tai läheisteni elämä koskettaa.

 




 





 

Virallisesti Isoja Poikia...

Kaksi viikkoa on pitkä aika olla erossa mummin ja vaarin kullanmuruista. Ikävä ehtii siinä ajassa kasvaa melkoisiin mittoihin, vaikka nykyisin sitä pystyy jo lieventämään puhelinkeskusteluilla. Muutama päivä sitten kuulin tärkeän uutisen. Topsu kertoi ääni ylpeydestä halkeamaisillaan: "Minä tein ison kakan pönttöön!" Kyllä sille yhdessä hurrattiin. Samalla heitettiin romukoppaan isin ennuste, että "meidän pojat tekee kakan vaippaan vielä koulussakin". "Höpö, höpö, kaikki aikanaan", sanoi mummi.
Suurimpia uutisia ei kuitenkaan kerrota puhelimessa. Ne säästetään siihen hetkeen, kun taas nähdään.
Sellainen hetki oli eilen.
Kun oli ensin halattu ja höpötelty niistä tavallisista asioista, tarkistettu onko mummin käsi vielä pipi, kurkattu peräkärryn kuomun alta vaarin tuomaa klapikuormaa ja potkittu vähän palloa, oli aika siirtyä tärkeämpiin asioihin.

Isi alusti asiaa. " Olikos pojilla mummille ja vaarille jotain tärkeää kerrottavaa?" Kaksi kirkasta silmäparia napittaa vuoron perään isiä ja äitiä, mummia ja vaaria. Mitähän tärkeää asiaa isi tarkoittaa? Onko pienen miehen mielessä ylipäänsä olemassakaan muita kuin tärkeää kerrottavaa?
Pientä vink, vink, vinkkausta isin taholta ja sitten välähtää. Alkaa sellainen pulputus, että hetkeen en ymmärrä mitään muuta kuin, että asia liittyy jotenkin tutteihin.
Tutit on annettu pikku-hiirille, eikä niitä ole näkynyt moneen päivään! - Ihanko totta, mummi ja vaari ihmettelevät suureen ääneen. Oikeastiko? Pojat nyökyttelevät kilpaa. Kyllä, kyllä! Ylpeys loistaa kasvoilta. Sitten heitetään yläfemmat, onnitellaan juhlavasti kätellen ja taputetaan. Mummi julistaa pikkumiehet virallisesti Isoiksi Pojiksi! Vaari kopaisee molempia hartioista; ihan kuin isiä ja pappaakin sellaisina "näin-meidän-miesten-kesken"-hetkinä.

Juttu viivähtää vielä hetken asian ympärillä. Kyllä, tutit annettiin pikku-hiirille. Samalla tavalla kuin Pupu Tupunan "Tutti hukassa"- kirjassa. Pikku-hiiret iloitsevat nyt poikien antamista lahjoista. "Isot pojat ei tuttia tarvitse", sanoo 2 vuotta ja 8 kuukautta vanha miehenalku kädet miehekkäästi selän takana. 20 minuuttia vanhempi veli toistaa saman kaikuna perässä. Pituutta on tainnut viimeisen kahden viikon aikana tulla yhteensä ainakin kymmenen senttiä lisää. Se ei ole mummin kuvittelua. Jotakin suurta on oikeasti tapahtunut tässä tärkeässä siirtymäriitissä.

Yksi vaihe näiden pienten ihmisten elämässä on ohi. Tärkeä askel on otettu. Ja ennen kaikkea muuta, siinä on ONNISTUTTU. Minä onnistuin! Minä osaan! Olen iso poika, enkä enää tarvitse tuttia!

Enää ei kuljeta ympäri huushollia nukkumaan käydessä tutteja etsien. Ei tarvitse mumminkaan kontata sohvanalusia tai peuhata yöllä peittojen ja tyynyjen seasta sitä pimeässä hohtavaa tuttia, jota ei koskaan löydy ennenkuin koko talonväki herää lohduttomaan huutoon: "missä mun tutti on!"
Ja missä on "tutti-Mörkö"? Se, joka ilmestyi aina kuin tyhjästä aamuisin olohuoneeseen fleece-huopa kasvojen peittona, puhui murisevalla, mutta ystävällisellä äänellä, ojenteli kättään ja syödä rouskutteli poikien kiltisti antamat tutit; nam, nam, maiskis, nam, nam. Onneksi se oli kiltti mörkö, joka kyllä palautti tutit, kun niitä taas välttämättä tarvittiin.
Vintti-tontullekin niitä tarjottiin. Laitettiin yläkerran portaisiin, josta Vintti-tonttu ne haki. Kiltti hänkin, kun ymmärsi, että joskus tutin paikka vain on pienen miehen suussa, eikä missään muualla.
Mitä tapahtui Dinosauruksille? Ne katosivat, kun tutit ilmestyivät suuhun. Ja palasivat taas kun tutit pysyivät piilossa. Dinosauruksethan oikeasti pelkäävät tutteja?
Vaari oli vaarallisin tuttisieppari. Tutit hävisivät aamuisin takuuvarmasti vaarin nappaamana. "Isot pojat ei syö tutteja", sanoi vaari. "Pienet miehet syö tutteja," sanoi mummi. "Ne ei ikinä luovu tuteista", sanoi vaari. "Ihan kohta heittävät ne itse menemään", sanoi mummi.

 Muutama viikko sitten siitä oli jo selviä merkkejä olemassa. Päiväunille käydessä, satua lukiessani seurasin, miten Topsukka kerta toisensa jälkeen otti tutin pois suusta ihan sen oloisena, ettei sen imeminen tuntunut enää ollenkaan mukavalta. Jo silloin sanoin, ettei tutista luopuminen ole enää kaukana. Aksulle tutti oli tärkeämpi, mutta niin vain tässäkin asiassa mentiin käsi kädessä, samassa tahdissa. Se näkymätön side kaksosten välillä!

Miten sitä mummina taas näkee tämänkin asian ihan uudella tavalla. Tutista vierottamisesta minulla tosin ei ole minkäänlaista kokemusta. Esikoinen hylkäsi tutin synnytyssairaalassa ensimmäisen kerran sitä kokeiltuaan. Ei ollut hänen "juttunsa". Tutti lensi kaaressa suusta.  Asiasta viisastuneina vanhempina emme kuopukselle  koskaan tuttia tarjonneetkaan.

Ymmärrän silti tutin merkityksen hyvin. Se tuo ihan varmasti lohtua ja turvaaa moniin tilanteisiin. Varmasti se myös tyydyttää imemisen tarvetta sellaisilla vauvoilla, joita ei imetetä. Jossakin vaiheessa kuitenkin tulee aika luopua siitä. Miten se tapahtuu, onkin toinen juttu. Miten ottaa pieneltä ihmiseltä pois hänelle niin tärkeä asia? Ei kaksi-vuotias ymmärrä, vaikka kuinka selittäisit, että tutti on haitallinen hampaille ja puheen kehitykselle. Hänelle tutti on ystävä, joka tulee mukaan niihin tilanteisiin, kun harmittaa, väsyttää, kiukuttaa tai muuten vaan tarvitsee lohtua. Kun itse ei vielä tarpeeksi hyvin osaa kertoa, mistä kiikastaa ja miten haluaisi itseään lohdutettavan. Silloin tutti on turvallinen kaveri. "Haluan tutin", kertoo juuri sen, että nyt haluan sylin lisäksi kaiken mahdollisen lohdun, mitä saatavilla on. Pieni askel eteen päin ja sitten hän osaakin jo ihan itse kertoa, miltä tuntuu. Silloin ei enää tuttia tarvita.

Ennemmin tai myöhemmin kaikki lapset jättävät tutin. Meillä se hetki oli nyt. Miten kivuttomasti se loppujen lopuksi kävikään. Jälkeen päin ajatellen, tutit olivat luonnollinen osa poikien varhaisinta lapsuutta. Nyt se aika on auttamattomasti ohi. On otettu iso harppaus eteenpäin. Turvallisesti. Poikien omilla ehdoilla. Nyt oli sen aika.
Ja vaikka vaari niin usein onkin ollut ristiretkellä tuttien hävittämisen puolesta, minusta tuntuu, että taisin kuulla jonkinlaista haikeutta hänen äänessään, kun kotimatkalla juttelimme tästä kuluneen viikon "suurtapahtumasta". Niin mahtavaa kuin onkin seurata heidän kasvamistaan, niin ihanaa olisi kuitenkin ollut saada pitää heitä vielä ihan pieni hetki pienen pieninä....

Mitä syötäis?

Hirvipaistia, eiku lihapullia, eiku savustettua lohta, eiku...

Maailman parhaat naapurit asuvat yksi talo meiltä alaspäin. Heidän kanssaan olemme viettäneet vuosien varrella lukemattomia mukavia hetkiä;
kilistelty maljoja (aina löytyy syytä pieneen juhlaan), paistettu lettuja, syöty pizzaa puutarhassa, eväitä mustikkametsässä,
vatukossa ja 
sieniretkillä, kahviteltu ja syöty illallisia. Ruoka ja juomat ovat tärkeitä, mutta tärkeintä kaikesta on yhdessäolo.

Monen monta kertaa olemme pitäneet jalkojamme saman pöydän alla.Viime aikoina illalliset ovat olleet harvinaisempia, koska useimmat viikonloput vierähtävät pikkumiesten luona. Jopa perinteiset blinikestit helmi- maaliskuussa jäivät tänä vuonna pitämättä.

Pari viikkoa sitten päätimme kuitenkin vaarin kanssa "vetää henkeä" ja laiskotella kotona koko viikonlopun. Siis mitä parhain tilaisuus kutsua ystävät syömään. Oivallus tuli herra Hoolta torstai-iltana. "Huomen illalla syödään porukalla." Hyvä ajatus! Mitä laitetaan ruoaksi? 

Olisiko pakasteessa vielä jäljellä syksyllä hankittua hirvenlihaa? 
Marraskuun lopulla  meille matkasi Keski-Suomesta auton takakontissa puolikas hirvenvasa.

Ystävällinen, tuttu lihamestari paloitteli lihan verannallamme ammattitaitoisesti. Pakastin täyttyi taidokkaasti leikatuista fileistä, paisteista, keittolihoista, vanhalla, kunnon lihamyllyllä jauhamastamme jauhelihasta. Olemme koko talven herkutelleet tällä luomulihalla; iso paisti porukalla pääsiäisenä, sisäfile tyttären maisteriksi valmistumisen kunniaksi äitienpäivänä, lihasoppaa pakkaspäivän lämmikkeeksi...

Herra Hoo löysi kuin löysikin pakasteesta pienen paistin. Se painoi reilun kilon. Teippiin oli kirjoitettu "jokin paisti" (en siis ollut kuunnellut lihamestaria tarpeeksi tarkkaavaisena). Jostakin muistin lukeneeni ohjeen, jossa paistin valmistus aloitetaan jäisestä lihasta. Routapaisti. Ohje löytyi helposti, kiitos googlen.
Sen enempää miettimättä jäinen liha laitettiin uuniin kuuden maissa torstai-iltana. Uunin lämpötila säädettiin 80 asteeseen ja oletettu valmistumisaika oli puolen yön tietämissä.
Jossakin vaiheessa keitin mausteliemen, johon paisti kypsennyksen jälkeen laitettaisiin maustumaan. Uunissahan se oli "naturel".
Kaikki eteni käsikirjoituksen mukaan. Liha suli ja kypsyi hiljalleen, digitaalinen lämpömittari asennettiin lihan paksuimpaan kohtaan, (herra Hoo asensi), sisälämpötila nousi tasaiseen tahtiin. 64 asteen kohdalla ajattelin, että olemme kypsennyksen loppuvaiheessa. Uni alkoi jo painaa silmissä. Lämpötila alkoi kuitenkin jostakin syystä laskea. 63, 60, 58... Riitahan siitä kehkeytyi. "Koskitko mittariin?", "Mitä tälle oikein tapahtui?", "Oikeesti! Tästä ei tuu yhtään mitään!" "Oliko se mittari edes PAKSUIMMASSA kohdassa?!" (Voiko kilon paistissa edes kovin paksua kohtaa olla?)
Järki sanoi, että paistin täytyy olla kypsä, mutta mittari näytti jotakin ihan muuta. Ja väsymys kärjisti kaiken mittasuhteisiin, joissa ei ollut järkeä. Lopulta otin paistin uunista ja laitoin mausteliemeen. Olin vähentänyt ohjeessa mainittua suolamäärää reilusti, mutta silti se maistui polttavan suolaiselta. Pitikö sen oikeasti olla niin suolaista? Olkoon, ajattelin ja painuin pehkuihin.

Aamulla otin paistin mausteliemestä, leikkasin ohuen siivun ja maistoin. Suola poltteli suutani. Mikään maailmassa ei saisi minua tarjoamaan sellaista hyville ystäville! Onneksi elämä ei ole kiinni yhdestä hirvipaistista. Tein jälkiruoaksi aikomani raparperipiirakan pohjan valmiiksi ja lähdin kauppaan ostamaan uusia illallistarvikkeita.
Yrttien kasvatus on tänä keväänä onnistunut hyvin. Kiitos sairaslomani minulla on ollut aikaa hoivata yrttitarhaani.

Niinpä ostin hyvää jauhelihaa ja päätin tehdä yrttisiä lihapullia. Varma valinta; kaikki pitävät lihapullista. Kourallinen kotona kasvatettuja yrttejä tekisi niistä vastustamattomia.
Olisin tehnyt lihapullataikinan valmiiksi ennen Herra Hoon kotiin paluuta, mutta kipsikädellä en pystynyt pilkkomaan sipulia tarpeeksi hienoksi. Päätin odottaa, kunnes hän tulee töistä hienontamaan sipulin.

"Menen hakemaan lohta ja savustan", hän ilmoitti kotiin palatessaan. Lohta? Mitä ihmettä? Mitä meillä oikein syödään tänä iltana? "No, savustettua lohta ja sit sitä hirvipaistia." Lohi oli K-supermarketissa tarjouksessa. Sitä ei voinut ohittaa.
Revin hiuksiani. "Ajattelin tehdä lihapullia." "Lihapullia? Mites se paisti?" "Ei sitä voi tarjota. Tajuttoman suolaista." Sanat sinkoilivat aikansa, mutta lopulta päästiin yhteisymmärrykseen. Laitetaan jauheliha pakkaseen, ostetaan lohta, mutta ei savusteta vaan paistetaan. Lohimedaljongeja, ulkona muurikkapannulla.  Hirvipaisti unohdetaan. Siitä voisi keittää myöhemmin vaikka keiton; liika suola liukenisi kyllä liemeen.
Herra Hoo, kuori perunat valmiiksi ja lähti kalakaupoille. Minä laitoin raparperipiirakan uuniin ja kuutioin perunat muhennettuja kerma-tilliperunoita varten. Kaikki tuntui sujuvan loppujen lopuksi ihan mallikkaasti. Lasillinen viiniä  kokille oli enemmän kuin paikallaan.

"Ei ollu lohta", ilmoitti Herra Hoo, kotiin palatessaan. "Toin muikkuja." Apua! Käsi kipsissä en mitenkään pystyisi perkaamaan muikkuja! Ja minä olen se, joka meidän perheessä hoitaa kaiken kalanperkaukseen liittyvän. Savustukseen en puutu; siinä hän on mestari, vaikka mielelläni  hyviä neuvoja annankin.

Onneksi muikut olivat perattuja. Onneksi myös suuria ja mikä tärkeintä myös tuoreen oloisia. Kalamiehen tyttärenä mikään kaupasta ostettu kala EI ole tarpeeksi tuoretta. Tuoretta kalaa on VAIN suoraan järvestä pöytään tuotu kala.
Sen verran Herra Hoota kismitti epäonnistunut "kalareissu", että hän selasi kaikki viikolla tulleet mainokset läpi ja lopuksi totesi, että lohitarjous olikin City-marketissa, ei K-marketissa.

Muikut leivitettiin yhteistuumin ja niine hyvineen hän poistui puutarhaan muikunpaistoon. Tuuli oli melkoinen, pannu ei ehkä kuumentunut optimaalisesti. "Ei sitte menny tämä muikunpaistokaan ihan niinku olis pitäny", kuului surkea muikunpaistajan lausahdus verannalta. "Kyllä ne kypsiä on, mutta väri ei ole kovin kummonen". Eipä ole, ajattelin, mutten hennonnut sanonut sitä ääneen. Repaleiset muikut saviruukun pohjalla näyttivät hieman surullisilta.

Ei se mitään. Laitoin paistinpannun kuumenemaan, nakkasin sille kunnon nokareen voita ja muikut saivat ruskean pinnan juuri samalla hetkellä, kun ystävät astelivat pihalle. Vähän tilliä ja muutama sitruunaviipale viimeisteli kalaherkun. Voila!
Ruoka maistui NIIN hyvälle. Paistettuja muikkuja, kermamuhennettuja tilliperunoita, ja routapaistia hirvestä. Kyllä, paisti oli todella hyvää! Se suorastaan suli suussa. Eikä lainkaan liian suolaista. (En enää koskaan laita aamulla ensimmäiseksi suuhuni yön yli suolaliemessä muhineesta routapaistista leikattua päätysiivua).

Illallisen kruunasi raparperi-mascarponepiirakka ja StRemy-brandy; viime syksynä Thaimaan tuliaisina tuotu, mutta sittemmin kellariin unohtunut, löytö. Tärkeintä kaikesta kuitenkin rakkaat ystävät.







Kesäilta alkoi jo vaihtua yöksi, kun saattelimme heitä kotimatkalle. Siis tuohon muutaman kymmenen metrin päähän, aidan toiselle puolelle...

                                                                         

 

 
 

Keli oli kaunis kuin morsian...

Kun minä synnyin, lähes 57 vuotta sitten, aamuvarhaisella kotimökkini kammarissa, sää oli kolea. Maa oli yön aikana saanut ohuen lumipeitteen. Possu oli sairastunut ja synnytykseen avuksi tullut kunnankätilö tullut eläinlääkärin kyydissä.
Isälläni oli kaksi huolta päällekkäin; syntymäisillään oleva lapsi ja sairastava possu. Jos koko kesän ruokittu ja hoidettu possu menetettäisiin, jäisi lihatiinu tyhjilleen.

Kaikki meni lopulta hyvin. Minä synnyin terveenä ja reippaana, possu sai avun vaivoihinsa ja kaiken päälle isä pirtureseptin itselleen eläinlääkäriltä. Minun syntymäni kunniaksi. Muutenhan isäni ei juurikaan pulloa kallistellut. Mitä nyt juhannukseksi joskus osti pullon kirkasta.

Tuon kyseisen päivän iltanakin, kuten muinakin iltoina ainakin niin kauan, kuin minä muistan, hän varmasti otti almanakan tuvan ikkunan pielestä, vilkaisi ulkolämpömittariin ja kirjasi sen päivän kohdalle lämpötilan ja päivän sään.
Sitä almanakkaa ei tietenkään enää ole olemassa, mutta niin usein häneltä sen päivän tapahtumista kuulin, että luulen tietäväni minkälainen sää syntymäpäivänäni oli. Lämpötila pyöri nollan tuntumassa, oli koleaa ja pilvistä, sateli jäistä, rännänsekaista lunta.
Iltapäivälehden eilen julkaisema juttu, jossa voi käydä tutustumassa minkälainen sää syntymäpäivänään on ollut, kertoo ihan muuta. Sen mukaan keli on ollut aurinkoinen ja lämpötila +8C. Sellainen kirkas ja melko lämminkin lokakuun puolivälin sää. Jossakin päin Suomea varmaankin, jonakin vuonna, mutta ei minun  syntymäpaikkakunnallani juuri sinä syksynä.  Uskoisinko isääni vai ilmatieteenlaitoksen tilastoja?
Päätin tarkistaa muutaman muunkin päivämäärän.

Herra Hoo on syntynyt toukokuussa. Anoppini mukaan äitienpäivänä, mutta kalenteri siltä vuodelta kertoo päivän olleen torstai. Joka tapauksessa hän on varmaankin viettänyt vauvansa kanssa äitienpäivän synnytyssairaalassa. Siihen aikaan sairaalassa viivyttiin useampi päivä, eikä tuupattu vastasynnyttänyttä äitiä heti kotiin, kuten nykyisin.
Anopin mukaan sää oli lämmin. Ilmatieteenlaitoksen mukaan +5.2C. Äitienpäivänä +6.8, joten ei sitäkään voi erityisen lämpimäksi sanoa.

Jos isäni ja anoppini muistikuvia vielä voisi vähän kysenalaistaakin, niin omien lasten syntymät minä sentään muistan itsekin. Ja erityisesti muistan millaisessa säässä he ovat maailmaan tulleet.

Esikoinen syntyi keskelle heinäkuun alun hellettä. Huoneessamme oli kuusi äitiä. Hikoilimme sairaalan pyjamat likomäriksi, vauvat tuskastuivat kuumuudessa.
Ilmatieteen laitoksen mukaan lämpömittari näytti +14.8C. Kunpa olisikin näyttänyt!

Kuopus syntyi huhtikuun lopussa. Lähdimme sairaalaan kolmen aikoihin aamuyöllä. Ilma oli hyvin lämmin. Keväinen yö tuoksui ihanalle. Minulla oli ylläni ohut, vuoriton pellavajakku. Yhtään ei palellut. Tytär syntyi seuraavana päivänä, iltapäiväkahvintunnin aikaan. Ulkona oli melkein kesä. Olimme Vapun yli sairaalassa. Kun lähdimme kotiin, koivut olivat suurilla hiirenkorvilla, lämpötila hipoi hellelukemia.

Ilmatieteenlaitos kertoo tyttären syntymäpäivän lämpötilaksi +9.5C ja tuon kotiinlähtöpäivän +12.5. Lisäksi tuona päivänä on ollut runsasta sadetta.

Että sellainen juttu. Mietin vaan, ketä tämä palvelee. Kävin lukemassa muutaman, jutun yhteydessä olleen kommentin. Useimmat alkoivat; ei pidä paikkaansa... Joku arveli iltapäivälehden keräävän lukijoidensa syntymäaikoja mainostarkoitukseen. Tuota pointtia en ihan ymmärtänyt. Itse olen ainakin kokeillut niin montaa päivämäärää, ettei kukaan voi tietää, mikä niistä on minun syntymäpäiväni :O.
Kuka ylipäänsä on jaksanut nähdä vaivaa tällaisen jutun väsäämiseen. Ei kai  se ihan itsestään ole syntynyt tämäkään? Se vaan ihmetyttää, että osumatarkkuus on näinkin huono. Neljästä ei yksikään osunut oikeaan. Kaksi ei lähellekään.

Loppujen lopuksi, liekö sillä suurtakaan väliä, millainen säätila syntymäni hetkellä on sattunut olemaan? Samanlaisia Luojan luomia kelejä yhtä kaikki; auringon paisteet, sateet ja tuulet. Vaikka eihän sitä tiedä, jos juuri siitä tietystä hetkestä tulee itselleen merkityksellisin säätila? Itse ainakin pidän erityisesti juuri siitä ,kun ensimmäisiä kertoja syksyllä rätkii märkää lunta. Silloin on mukava lähteä ulos, vetää hupunnyörit tiukalle ja puskea vastatuuleen.

Isovanhempana olemisen ihanuus (ja kurjuus)


Jokin aika sitten selailin jotakin aikakauslehteä mummo-ystäväni luona. Saattoi olla ET-lehti tai jokin muu kypsempään ikään ehtineelle suunnattu lehti. Joka tapauksessa lehdessä oli palsta, jossa asiantuntija vastasi ihmissuhteita koskeviin kysymyksiin. Kysymyksessään Pentti (nimi siis jo lehdessä muutettu) pohdiskeli ongelmaksi muodostunutta tilannettaan. Pentti oli eläköitynyt joitakin vuosia sitten, kuten vaimonsakin. Oli alettu matkustella ja nauttia ansaitusta vapaudesta työvuosien jälkeen.
Heillä oli myös lapsenlapsi, muistaakseni noin viiden vanha. Pentti oli haltioitunut tästä pienestä ihmisestä, tunsi itsensäkin taas aika ajoin lapseksi ja olisi halunnut viettää enemmän aikaa lapsenlapsensa kanssa. Vaimo oli ilmoittanut, ettei mummina olo KIINNOSTANUT häntä. Hän ei siirtäisi yhtäkään golfkerhon tai mihinkään muuhunkaan harrastukseensa liityvää menoa lapsenlapsensa takia. Hän oli oman lapsensa aikanaan hoitanut, tytär saisi huolehtia omastaan. Hän halusi elää itselleen ja nauttia elämästään.
Tilanne ahdisti Penttiä. Jopa niin paljon, että hän oli jo alkanut harkita avioeroa; pitkän liittonsa purkamista. Lapsenlapsen takia!?

Mitä asiantuntija vastasi? Mitä tuohon edes voi vastata? Avioero? Lapsenlapsen takia?  Voisiko Pentti harkita käyvänsä enemmän itsekseen lapsenlapsensa luona? Jospa mummikin sitten joskus...? Plaa-plaa-plaa...Kaikki varmasti ennenpitkää kääntyisi hyväksi.

Minäkin haluaisin sanoa sinulle jotakin, Pentti. Minä en ole psykologi enkä minkään muunkaan alan koulutettu asiantuntija. Minun "asiantuntejuuteni" perustuu käytännön kokemuksiin, kahden ja puolen vuoden "mummiuteen".

"Pentti hyvä. Olenko ihan väärässä, että eroajatustesi taustalla on jotakin paljon muutakin kuin vaimosi haluttomuus isoäitiyteen? Sinä sen tiedät. Jos näin on, niin kannattaisiko sinun paneutua niihin asioihin, jotka todellisuudessa suhteessanne hiertää? Kyllä minustakin kuulostaa kummalliselta, että eroaisit lapsenlapsesi takia.
Kaikesta sanomastasi kuulee, että rakastat pientä lapsenlastasi ylikaiken. Haluat olla hänelle hyvä vaari ja ennen kaikkea NAUTIT osastasi. Tunnet välillä itsesikin lapseksi hänen kanssaan touhutessaan.

Minäpä kerron sinulle. Tee kuten minä teen. Laukkaa keppiheposilla tukka hulmuten pitkin pihoja pienen tyttösi kanssa. Istu hiekkalaatikon reunalla kahvia juomassa, mutta muista, ettei sitä kahvia saa OIKEASTI juoda! Minä opin sen viime viikonloppuna, kun oma kullanmuruni laittoi minulle kahvia, kermaa ja kermavaahtoa uudella kahviastiastollaan. Kuppia huulille nostaessani hän katsoi minua hieman huolestuneena ja totesi sitten: "mummi, älä juo sitä OIKEASTI".
Jos selkä ja polvet taipuvat, ja ymmärtääkseni sinä olet hyvässä kunnossa, ahtaudu sinne leikkimökin pöydän ääreen. Siellä juodaan parhaat kahvit ja keskustellaan henkevimmät tarinat.
Hypätkää pyörän selkään ja ajelkaa satamaan katselemaan laivoja tai metsään kuuntelemaan linnun laulua, tai mitä ikinä siellä lähiympäristössä onkaan. Maailmassa on miljoona asiaa, mikä kiinnostaa viisi-vuotiasta. Vaarin seurassa kaikki on moninkerroin mukavampaa.

Jos vaimosi haluaa istua päivät rouvaystäviensä seurassa canastaa pelaamassa, hän tehköön niin. Vai mitä ne hienot rouvat iltapäivisin kahvikuppostensa ja petit four-leivostensa äärellä pelaavat? Onko olemassa canasta-peli? Heitin hatusta. (Kyllä on. Tarkistin juuri googlettamalla.) Hän kutsuu sitä omaksi laatuajakseen ja se hänelle suotakoon. Hän sanoo, että on aikanaan oman lapsen hoitanut ja omasta mielestään siis mitä ilmeisemmin suorittanut sen, mitä elämä häneltä lisääntymisen suhteen odottaa.


Niin minäkin hoidin omat lapseni. Jopa kotiäitinä kymmenen vuotta. Laitoin ruoan, pesin pyllyt, tutkin muurahaisia metsän reunassa. Se oli ihan mukavaa, mutta lastenlasten kanssa se on vielä sata kertaa mukavampaa. Heidän kotonaan minä en ole taloudenhoitaja (vaikka ripustan kyllä mielelläni pyykit kuivumaan), en kokki (vaikka useinkin laitan ruokaa), en lastenhoitaja, vaikka aamusta iltaan leikin, leikin ja leikin. Minä olen mummi! Mummin päivä alkaa siitä, kun kaksoset kuorossa aamuvarhaisella huutavat yläkertaan portaiden alapäässä "Mummii, tuuu meille leikkimäääään!" Ja  päättyy illalla  kunnon haleihin ja suukkoihin.
Kellon ympärys siinä vauhdissa uuvuttaa fyysisesti. Mutta ihminen on merkillisesti rakennettu kokonaisuus. Fyysinen väsymys korjautuu nukkumalla, kun vastapainona on henkinen mielihyvä. Vaikka illalla on miten väsynyt, on seuraavana aamuna taas valmis uusiin leikkeihin.

Vastuu lapsista kuuluu heidän vanhemmilleen. Minun ei TARVITSE kantaa vastuuta siinä mielessä, mitä olen useinkin isovanhempien kuulee lapsia "tehneistä" lapsistaan sanovan. Että itse ovat lapsensa tehneet, kantakoon myös niistä vastuun. Minä ajattelen toisin. Minä SAAN olla mukana kantamassa vastuuta. Pelisäännötkin ovat yhteisiä. Jos isä tai äiti jonkin asian kieltää, on turha tulla kysymään mummilta lupaa. Ja toisin päin. Mummin ja vaarin sana painaa yhtälailla. Minä SAAN olla mukana heidän elämässään. Lapset ja lapsenlapset ovat minulle arvokkaimmat lahjat, mitä elämässäni olen  saanut! Mikään ei ole arvokkaampaa.
Minä olen jo omia lapsia tehdessäni ymmärtänyt, että minun vastuuni ei lopu siihen päivään, kun lapseni täyttävät 18 vuotta. Minun vastuuni jatkuu läpi elämän, aina viimeiseen päivään saakka.

 Kymmenisen vuotta teimme matkan, Azoreille. Se oli hopeahääpäivämatkamme. Silloin minulla ei vielä ollut omasta mummiudesta tietoakaan.

Sieltä mieleeni on jäänyt pysyvästi eräs ravintolakäynti. Ravintolaan oli katettu piiiitkä pöytä, ainakin kolmelle kymmenelle. Arvelimme siihen tulevan jonkin juhlaseurueen. Mitä vielä! Ihan tavallinen koko perheen yhteinen sunnuntailounas. Mummot, papat, vaarit, vauvat, isät, äidit ja monen ikäiset lapset. Voi sitä melskettä ja hälinää. Pöytään kannettiin valtavia vadillisia cozidoa, paikallista, maahan kaivetuissa kuopissa kuumien lähteiden läheisyydessä kypsytettyä, perinneruokaa. Vauvat kulkivat sylistä toiseen. Meno oli hallittua kaaosta. Se oli elämää isolla Eellä. Ja sellainen elämä ei ole mahdollista, jos isovanhemmat näkevät lapsenlapsiaan vain kerran vuodessa pakollisilla syntymäpäiväkutsuilla. Siihen tarvitaan yhdessä elämistä ja välittämistä vähän enemmän.
Katselin kateellisena.  Jonakin päivänä minäkin haluaisin kokea saman. Ehkä vähän pienemmässä mittakaavasssa, mutta kuitenkin...

Nauti sinä, Pentti, elämästäsi tämän pienen ihmisen rinnalla. Hulluttele ja hassuttele. Anna omaa aikaasi ja saat kaiken moninkertaisena takaisin. Mutta senhän sinä jo tiedätkin. Ja senkin, että sitä mitä se yhdessä olo teille molemmille antaa, ei mitata minkään valtakunnan valuutalla, vaikka se kasvaakin korkoa koron päälle.
Jonakin päivänä vaimosi canasta-ystävättäret lähtevät tästä elämästä. Katoavat yksi kerrallaan. Laatuaika hupenee. Niinhän täällä meille kaikille käy. Jonakin päivänä hän saattaakin löytää itsensä yksin tuijottamassa ikkunasta ulos ja odottamassa, että joku tulisi käymään. Tulisi edes tyttären tytär. Mikä kumma sitäkin vaivaa, kun ei mummiaan muista olevan olemassakaan?  Vaarin kanssa kyllä kulkee, vie mökilleen ja houkuttelee vielä ulkomaanreissuilleenkin. Vanhaa miestä!

Sellaista se on. Elämä.

Ja jos meille, Pentti, oikein hyvin käy, pääsemme vielä mukaan "kolmannellekin" kierrokselle. Kuka ties jonakin päivänä saamme pitää sylissä lapsenlapsenlastamme. Se se vastaa mukavaa olisi!"

Muistatko, kun...


Aina ei naurata. Eikä tarvitsekaan. Mutta joskus on saatava nauraa ihan hervottomasti. Mikään ei ole yhtä vapauttavaa kuin nauraa koko sydämen kyllyydestä, kieriskellä naurussaan.

Niitä hetkiä varten minulla on varastossa muutama kestojuttu, jotka lähes poikkeuksetta saavat minut repeämään nauruun. Ne ovat niitä tarinoita, joita ei missä tahansa tilanteessa uskalla päästää ajatuksiinsa. Parhaiten ne toimivat yksin ollessa. Silloin, kun voi kenenkään näkemättä ulvoa ja hirnua naurusta; tyrskiä itsensä uuvuksiin. Herra Hoo on tosin muutaman kerran havahtunut keskellä yötä nauruuni. Sille ei vaan voi mitään. Näillä tarinoilla on taipumus tulla mieleen aamuyön tunteina. On pakko nauraa.

Jos niillä jutuilla aikoo saada saman reaktion muissa, on harkittava tarkkaan minkälaisessa tilanteessa jutut kertoo. Sama hauska tarina, mikä itseään naurattaa vuodesta toiseen, ei välttämättä naurata jutun taustoja tuntemattomia ollenkaan. Pelkkä tarina ei riitä. Siihen liittyvät myös eleet, ilmeet ja monet muut tilanteessa aistitut asiat, joita on mahdoton kuvailla ulkopuoliselle.

Vuosia nauroimme tyttäreni kanssa hänen silmälasien valinnalleen. Meidän ei tarvinnut muuta sanoa kuin "muistatko, kun..." ja nauru lähti hervottomaan lentoon. Edes silmälasi sanaa ei naurultaan saanut sanotuksi. Piti vain näyttää ne elekielellä.
Hän oli ehkä kymmenen vanha, en muista tarkalleen. Olimme kiertäneet kaikki kaupungin silmälasiliikkeet, jotkut ehkä jo useampaan kertaan. Molemmat olimme ihan uuvuksissa. Minä ainakin aloin olla jo jonkin verran ärtynytkin. "Lähdetään kotiin ja jatketaan huomenna", ehdotin.

Ei sopinut hänelle. Hän on Härkä ja tekee sen mitä on päättänyt. Ja sillä kertaa hän oli päättänyt löytää uudet silmälasikehykset juuri sinä päivänä. Lopulta hänen silmänsä etsiytyivät kullanvärisiin kehyksiin, joita koristi kirkkaan vihreät "jalokivet". Juuri sellaiset, joita kaksikymmentä vuotta sitten olisi voinut kuvitella näkevänsä pankkineidin nenällä. Parhaimmillaan niin, että laseissa olisi ollut pidikenauha, jonka varassa ne olisi voinut välillä laskea rinnan päälle roikkumaan.

Ne kehykset hän halusi. Sovitteli niitä peilin edessä. Käänteli ja kallisteli päätään. Kyllä, nämä hän ihan ehdottomasti halusi.
Onneksi myyjä oli niin ammattitaitoinen, että onnistui kuin onnistuikin taivuttelemaan tämän härkä-tytön ajatukset niin, että asian päälle nukuttaisiin vielä yksi yö ja palattaisiin seuraavana päivänä tekemään kaupat, jos vielä siltä tuntuisi. Kehykset voitaisiin vaikka ottaa kotiin yön ajaksi.
Ei niitä mukaan otettu, eikä tosiaankaan palattu ostamaan. Levättyään hän oli taas se reipas pikkutyttö, joka halusi itselleen omanikäiselleen sopivat lasit, eikä mitään pankkineidin rillejä.

Tälle tarinalle nauramme vieläkin. Näin kerrottuna se todennäköisesti ulkopuolista ehkä korkeintaan hymyilyttää. Minulla sen sijaan on muistissa "koko paketti"; tiedän miltä lasit näyttivät, muistan oman väsymyksen ja myyjän auttavat eleet, tyttären jääräpäisyyden. Silloin ei naurattanut yhtään. Nyt naurattaa.  Rakastan tuota muistoa ylikaiken.

Tässä vielä kaksi takuuvarmaa juttua, joiden avulla terapoin itseäni. 45 sekunnin nauru kuulemma rentouttaa kaikki mahdolliset lihakset ihmisen kehossa. Totta ainakin on, että kunnon naurun jälkeen on niin rento olo, ettei mikään muu sellaista tunnetta saa aikaan.

"Siskoni poika oli noin kolmen vanha, kun hän oli tätinsä kanssa kesäpaikan saunassa. Täti istui ylälauteella, poika alempana. Täti seurasi pojan puuhasteluja. Tämä pesi huolellisesti itseään ja oli hyvin keskittynyt pesemään alavartaloaan. Täti kysyi varovasti, mitä poika teki. - Mun pitää harrrjata hurrrjan hyvin nää mun JUUREKSET!, kuului työhönsä keskittyneen pojan vastaus. Siinä vaiheessa tädille tuli äkkilähtö saunasta ulos nauramaan.

Oivallus juureksista sinänsä oli jo vertaansa vailla. Vielä uniikimmaksi jutun tekee se, että tuohon aikaan tällä pienellä kolmevuotiaalla oli vielä hyvin vahva ja persoonallinen kurkkuärrä. Se kruunasi tarinan hellyyttäväksi muistoksi.
En ollut paikalla, mutta pystyn hyvin kuvittelemaan hänet sinne vanhan, tummuneen saunan alalauteelle, emalivati vierellään ja hyvin vaahdotettu vamppu kädessään "juureksiaan" pesemässä. Näen pienen ruutuikkunan, horsman kukat ikkunanlasia vasten,  horsmien läpi siilautuvan ilta-auringon...

Paria kesää myöhemmin olin hänen kanssaan mustikkametsässä.

Juttelimme niitä näitä. Kerroin hänelle tyttäreni, hänen serkkunsa, aloittaneen koulussa ranskan kielen opettelemisen ja siitä, miten vaikeaa hänestä oli oppia ääntämään ranskalainen ärrä. "Mun ei tarrrrvii opetella. Mä osaan jo", kuului itsevarma vastaus syvällä kurkkuärrällä.

Kului vuosi ja taas mentiin mustikkaan. Poika oli menossa syksyllä eskariin. " Mitäs sun ranskalaiselle ärrälle kuuluu? Vieläkö se sujuu yhtä hyvin?", kysäisin kun muistin edelliskesäisen keskustelun. Minun mielestäni hänen ärränsä oli persoonallinen ja kaunis. Enkä muutenkaan ymmärrä, miksi ihminen ei saa pitää persoonallista puhetapaansa. Tarvitseeko kaikkia ässä- ja ärrävikoja korjata?
"Päinvastoin, nyt mun pitää yrittää päästä siitä EROON!"
Edessä oli puheterapeutille meno ja sekös harmitti pientä miestä.

Nämä tarinat saavat minut hyvälle tuulelle koska vaan. Parhaimmillaan vieläkin kieriskelen naurusta näitä ajatellessa ja sopivassa tilanteessa muille kertoessa. Muutamia vuosia sitten, kolmivuorotyössä ollessani takuuvarma naurun hetki oli kolmen-neljän aikaan aamuyöstä, kun takana oli kolme valvottua yötä ja sen viimeisen, neljännen jälkeen tiedossa kuuden päivän vapaa.  Siinä mielentilassa ei tarvinnut muuta kuin sanoa vastapäätä itseään seisovalle työkaverille: "muistatko sen jutun siitä siskoni pojasta..."

Uusiakin juttuja syntyy. Pojan "poikaset", nämä reippaat kaksi ja puolivuotiaat opettelevat ahkerasti elämässä tarvittavia kohteliaisuussääntöjä. Ruokapöydästä lähdettäessä osataan jo sanoa kiitos ilman että siitä tarvitsee erikseen joka kerta huomauttaa. Anteeksikin osataan pyytää, paitsi silloin, kun on vähän känkkäränkkäpäällä ja velipojalle on tullut annettua kunnolla kyytiä.
 
Eräänä päivänä Topsu oli istuskellut olohuoneen lattialla ilman paitaa leikkeihinsä hyvin keskittyneenä.

Äiti oli kysynyt, että laitetaanko Topsu paita päälle. "Ei kiitos", kuului kohtelias vastaus.