Puoli pulloa konjakkia ja muutama pikkusikari

Hallitus kirjasi, että tupakkavero nousee 34%. Jos tähän mennessä askin päivässä polttaneella on mennyt savukkeisiin 2190€ vuodessa, korotuksen jälkeen rahaa kuluu 2920€. 
Melkoinen kasa rahaa. 
Koska en polta, säästän jatkossa siis 730€ vuodessa enemmän.

Tuolla summalla teen ainakin yhden ulkomaanmatkan. Viime vuonna kahden viikon Thaimaan matka äkkilähdöllä maksoi suurin piirtein tuon verran.

Eurooppaan tuolla rahalla tekee kaksikin reissua, jos vähänkin viitsii etsiä edullisempia lentoja ja mukavia pieniä majapaikkoja.

Tosiaan, sittenhän olen käyttänyt vasta tuon veronkorotuksen mukanaan tuoman summan. Käyttämättä on edelleen 2190€.
Kaksi matkaa vuodessa alkaa olla aika maksimi. Välillä sentään täytyy olla kotonakin. Shoppailustakaan en välitä. Koska herra H. käy ruokakaupassa, minulta kuluu päiviä, joskus jopa viikkoja, etten avaa lompakkoani ollenkaan. Tililleni tahtoo kertyä rahaa niin, että herra H. käy välillä siirtämässä sitä käyttötiliä paremmin tuottaviin kohteisiin. Jo siksikin, ettei tilini mene tukkoon liiasta rahatulvasta :) Pakkaajan palkka kun on melkoinen. Tahtoo se kyllä tukkeutua, vaikka tulot ovat pitkän sairausloman ansiosta vähän pudonneetkin.

Juuri nyt en keksi mitään järkevää käyttöä tuolle reilulle kahdelle tonnille, mutta minusta on mukava ajatella, että jos minulle sattuu tulemaan jonkinlainen mieliteko, niin minulla on siihen rahat olemassa.

Toisaalta, minulla ei kyllä oikeasti ole varaa polttaa! Lähes kolme tuhatta euroa pienestä palkastani savuna ilmaan! Silloin minunkin pitäisi sanoa, kuten joskus kuulee sauhuttelijoiden sanovan; "kaikilla ei ole varaa matkustella."
No, minulla on varaa matkustella, joillakin on varaa polttaa. Meidät erottaa se, että minä en valita, sauhuttelija valittaa. Ainaista rahapulaansa, vaikka pössytteleekin ison osan rahoistaan harmaana, pahanhajuisena savuna ilmojen teille ja siinä sivussa pilaa terveytensäkin. Omia valintoja nämä ovat.

On tässä asiassa vähän muutakin.
Minäkin voisin polttaa. Edelleenkin, sillä joskus olen polttanut. Ensimmäisen tupakkani 13-vuotiaana. Isän askista pihistetyn. Oksetti ja pyörrytti. Mutta kokeiluja jatkettiin siitä huolimatta. Aina kun tilaisuus tuli, isän tupakka-askilla käytiin. Jossakin vaiheessa isä alkoi itse tehdä sätkänsä. Minustakin kehittyi oikein taitava sätkän vääntäjä. Tarjouduin hommaan innokkaasti, koska siinä sivussa sai aina sätkän tai kaksi laitettua omaan taskuun.
Olihan se jännittävää kesäyönä avata varovasti yläkerran kammarin ikkuna ja puhallella savut taivaan tuuliin. Äidille joskus jäätiin kiinni. Se uhkasi kyllä kertoa isälle, mutta tiesimme, ettei se sitä kuitenkaan tekisi.
Isä poltti sisällä, kuten siihen aikaan kaikki tekivät. Pieni tupa oli harmaana savusta. Sitä savua hengitti nekin, jotka eivät itse polttaneet. Lapsetkin. Minäkin.

Poltin koko nuoruusajan. Aina siihen saakka, kunnes aloin odottaa esikoista. Vuosia olin polttamatta, raskaus- ja imetysajat. Jotenkin kuitenkin ajauduin uudestaan polttamaan. Kunnes tuli ilta, jolloin join ystäväni kanssa pullollisen (pienen) hyvää konjakkia ja poltin muutaman pikkusikarin.

Sen jälkeen en ole vetänyt henkostakaan enkä vedä!
Tuosta illasta ja sitä seuranneesta "kuoleman-aamusta" on pitkälti yli kaksikymmentä vuotta. Silti muistan edelleenkin sen kamalan olon mitä illasta seurasi. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa, kasvot olivat kelmeänvihreät, pikkusikarin ja vanhan viinan lemu leijaili ympärilläni. Maailma pyörähti silmissä, kun yritin nousta sängystä. Olin varma, että kuolen.
Meni vuosia, etten voinut sietää edes tupakan hajua. Joskus näin unta, että poltin. Kun aamulla heräsin, tunsin tupakan ällöttävän maun suussani.

Nyt olen oppinut jotenkin sietämään hajua, vaikka se joskus edelleenkin ottaa lujille. Onneksi tupakanpolttoa on rajoitettu niin, ettei siitä enää tarvitse tupakoimattomien kärsiä samalla tavalla kuin ennen.
En pystyisi enää istumaan autossa, jossa poltetaan. En ylipäänsä ymmärrä ihmisiä, jotka pilaavat autonsa polttamalla niissä. Tai kotinsa.

Olen niin kiitollinen, ettei minun tarvitse enää polttaa.  En ylenkatso heitä, jotka polttavat. Päinvastoin. Olenhan itsekin polttanut. Tiedän myös, miten vaikeaa siitä eroon pyristely on, vaikka tahtoakin löytyisi. Itsekin tein lukemattomia lakkoja ja lopettamispäätöksiä, kunnes sattuman kautta löysin ratkaisun ongelmaani.
Aika monelle olen tarjonnut omaa niksiäni kokeiltavaksi. En tiedä ketään, kuka olisi kokeillut. Kyllä kannattaisi. Ainakin kokeilla.

Jos se toimi minulla, miksei se toimisi jollakin toisellakin? Pullo hyvää konjakkia, rasia pikkusikareita ja hyvää seuraa! Sen jälkeen voikin alkaa miettimään, mitä tekee sillä säästämällään lähes kolmella tuhannella eurolla vuodessa. Ja kaupan päälle pääsee eroon jatkuvasta kuivasta tupakkayskästä, pahanhajuisesta hengityksestä ja tunkkaisista vaatteista. Lisäksi saattaa välttyä tupakoitsijoita uhkaavalta keuhkosyövältä ja saada muutaman vuoden elinaikaa lisää. Ei huono!
Ja vaikka konjakki ei enää kuulukaan lempijuomieni listalle, drinkki silloin tällöin on kyllä paikallaan.

Kesä on täällä- kirkulinnut ovat palanneet

Aamukahvia juodessa katseeni etsiytyi taivaalle. Ja siellä he olivat! Kirkulinnut. Kaartelivat huimasti syöksähdellen ympäri, ympäri. 
Elokuussa olimme taas kerran jättäneet heille hyvästit. Taivas yllämme oli  hiljentynyt. Koko kesän olimme seuranneet tervapääskyjen elämää. Edessä oli syksyn ja talven yli kestävä ero. Haikeuden tunteen kestää, kun tietää, että muutaman kuukauden kuluttua koittaa jälleen päivä, jolloin taivas yllämme täyttyy tutusta kirkunasta ja nuolen lailla syöksähtelevistä teräväsiipisistä ystävistämme. Siitä päivästä alkaa kesä
Se päivä on tänään! Tervetuloa kirkulinnut! Tervetuloa kesä! 

Virtaa kyliin

Tämän viikon Suomen Kuvalehdessä oli juttu, joka kertoi perheestä, joka suurin toivein rakensi Janakkalan Turenkiin Virtaa kyliin-hankkeen siivittämänä talon. Rakennushetkellä vielä lapseton pariskunta oli  siinä uskossa, että mikäli perheeseen siunaantuisi lapsia, koulukyyti reilun neljän kilometrin päähän järjestyisi neljännelle luokalle asti. Se lienee yksi oleellinen tekijä lapsiperheiden maallemuuttoa suunnitellessa. Päivähoito ja koulu. Edellytykset sujuvalle arjelle.

Isä rakensi talon, tytär syntyi, muutaman vuoden kuluttua poika. "Käytiin töissä, kaupassa, haettiin lapset päivähoidosta, isä nikkaroi lapsille leikkimökin, kokosi kasvihuoneen."
Perhe eli omaa unelmaansa maaseudun rauhassa. Kunnes tuli syksy, jolloin tytär aloitti esikoulun. Kuljetuspäätöksen mukaan tyttären noutopaikka oli metsätien päässä lähes neljä kilometriä kotoa. Esikoululaisen!

Tämän päätöksen isä sai muutettua niin, että tytär haettiin kotipihalta esikoulun ajan. Vielä ensimmäiseksi kouluvuodeksikin kyyditys järjestyi.
Sen vuoden jälkeiset tapahtumat perheessä tuntuvat uskomattoman epätodellisilta. Yhteydenottoja eri tahoihin, jotka kaikki eivät edes vaivaantuneet vastaamaan. Isälle ilmaantui sydänvaivoja, äiti ei saanut nukuttua, tytär jäi kotiin pois opetuksesta, vanhemmat tarjoutuivat maksamaan osan matkakuluista, äiti uupui, jäi sairauslomalle ja alkoi saatella tytärtä noutopaikalle, tytär oli vähällä jäädä tukkirekan alle; olisi ehkä jäänytkin, jos olisi yksin ollut taipaleella...

Lopulta perhe väsyi toivottomalta tuntuvaan taisteluun, myi kotinsa 40 000 euron tappiolla ja hankki toisaalta  uuden kodin. Voin kuvitella sitä turtumusta, mikä valtasi mielen, kun selvisi, että uudessa kodissa olikin laajempia kosteusvaurioita, kuin ostohetkellä oli arvioitu. Rahahuolet painoivat. Isä otti yhteyttä sosiaalityöntekijään. Sosiaalityöntekijä teki lastensuojeluilmoituksen.

Haluaisin uskoa, että tarina päättyy hyvin. En ole siitä kuitenkaan varma, vaikka jutun lopussa isä jatkaa kodin vaurioiden korjaamista, kantaa harkot sisään, sekoittaa laastia. Rakentaa uutta tulevaisuutta perheelleen? Riittääkö voimat? Äiti on edelleen työkyvytön, sairauslomalla.

Kiitos Janakkalan kunta! Enempää et varmaankaan olisi tätä perhettä voinut satuttaa. Kannattiko? Virtaa kyliin- hanke? Miten kukaan, joka on ollut mukana kyseistä perhettä koskevissa päätöksen teoissa voi katsoa itseään peilistä?
Sen lisäksi, että kyseisillä päätöksillä ei todellakaan ole säästetty mitään vaan päinvastoin, inhimilliset seuraukset ovat olleet käsittämättömät. Niitä ei rahassa mitata.

Tarinan koskettavuutta omalla kohdallani lisäsi se, että pystyin osittain asettautumaan tuon pienen koululaisen asemaan. Ensimmäiset neljä kouluvuottani koulumatkani oli vajaat kolme kilometriä. Osa matkasta oli metsätietä, osa maantietä.

Ainoat valot matkalla olivat parin, matkan varrella olleen maatalon pihavalot. Sulan maan aikana kuljettiin kävellen, talvella hiihdettiin. Latu tehtiin maantien lumipenkalle itse. Lumisateen jälkeen hiihdettiin taas umpihangessa, kunnes uusi latu vähitellen aukeni. Tukkirekkoja piti varoa. Ne olivat pelottavia, vaikka siihen aikaan tukkirekatkin olivat nykyisiä pienempiä. Kyllä ne silti saivat melkoisen ilmavirran aikaan ohiajaessaan. Piti olla tarkkana, ettei imu vienyt pientä kulkijaa mukanaan.
Kaikkein pelottavimpia olivat aurausautot. Niiden tulo piti aavistaa ja ehtiä ajoissa siirtymään toiselle puolelle tietä. Olisiko kuljettaja edes huomannut, jos olisi aurannut minut lumen mukana? Vieläkin aurausauton nähdessäni alitajunta käskee varomaan.
Kun talviaamuna seitsemän jälkeen lähti koulutaipaleelle, kesti hetken, ennenkuin silmä tottui pimeään. Kun oman kodin pihavalo lakkasi näkymästä, jäljelle jäi pimeys. Joskus pelottikin, vaikka kuljinkin koulutietäni siskojen kanssa. En siis koskaan yksin.

Se oli silloin. 60-luvun puolessa välissä. Siitä on 50 vuotta. Ajat ovat muuttuneet. 60-luvulla oli normaalia, että muutaman kilometrin koulumatkat kuljettiin omin voimin. Pitempimatkalaiset saivat jo silloinkin kunnalta kyydin.
Haloo, kuuleeko Janakkala? Mitä jos sittenkin olisitte tulleet perhettä edes puolitiehen vastaan? Hehän jopa tarjoutuivat maksamaan osan kustannuksista itse. Olisiko ollut sula mahdottomuus järjestää kyyti tälle pikku-koululaiselle? Vaikka vuodeksi kerrallaan? Lapset kasvavat. Parin vuoden kuluttua hän ehkä olisi ollut valmis suoriutumaan taipaleesta yksin. Ehkä jopa huolehtinut pikkuveljestäänkin.Silkkaa säästöä kunnalle!
Lehden jutusta sai käsityksen, ettei kyseinen perhe ollut ainoa. Olisiko kunnan ollut syytä miettiä koulukyyti-järjestelmäänsä samalla, kun houkuttelee lapsiperheitä veronmaksajiksi?


Vaikeaa on löytää mitään positiivista tästä jutusta. Pientä toivonkipinää luo jutun lopussa olevat lauseet.  Tytär on iloinen, viihtyy uudessa koulussa... Lapset sopeutuvat, siihen on uskottava. Liian kovan hinnan tämä  perhe silti on joutunut maksamaan.

Virtuaalimatkailua

Tähän aikaan vuodesta meillä on jo vuosia ollut tapana tehdä pieni matka jonnekinpäin Eurooppaa. Se on ollut ikäänkuin varaslähtö kesään. Kun kotona ei luonnossa näe vihreää vielä kuvittelemallakaan, Keski-Euroopassa alkaa olla jo täysi kesä. Ja kun muutaman päivän lomailun jälkeen palaa kotiin, usein tuntuu kuin kesä olisi sillä välin tullut Suomeenkin.
Syksyllä vastaavasti on mukava lähteä jatkamaan kesää jonnekin kauemmaksikin.  Tällä tavalla kesä jatkuu joskus maaliskuusta marraskuuhun, matkustusajankohdista riippuen.
Koska Herra Hoo on sattunut syntymään toukokuussa ja minä itse lokakuussa, on matkat samalla syntymäpäivälahjoja toinen toisillemme. Aina, vaikkakin useimmiten, niitä ei kuitenkaan saa sovitettua juuri syntymäpäiväksi.

Tämä kevät teki poikkeuksen. Tänä aamuna en herännyt Dublinissa (sinne pääsystä olen jostakin kumman syystä haaveillut monena keväänä), en Pariisissa (joskus se Pariisin kevätkin olisi nähtävä, vaikka muuten en sinne sen kummemmin hingu), en Pilsenissä (luin juuri jutun, että sinne on helppo tunnin bussimatka Prahasta), enkä missään muussakaan talven aikana haaveilemassani kevätkohteessa.

Heräsin omassa sängyssäni Avokado-katti olkavarren päällä nukkumassa. Ilman silmälaseja ulos katsoessa näytti, että kauempana mäellä olevat männynlatvat ovat lumen peitossa. Eivät sentään olleet. Lämpömittari näytti +8C eli melko paljon viime vuorokausien aamuihin verrattuna. Lehteä hakiessa ei tarvinnut pukea toppatakkia. Pihalla pystyi jopa hetken kuljeksimaan hytisemättä, tuoksuttelemaan kosteaa kevätilmaa ja kuntelemaan lintujen tauotonta laulua.

Ja kas kummaa, oliko kesä tullut yön aikana? Kasvihuoneen kulmalla hurjaa vauhtia kasvava Terijoensalava oli pukenut hennon vihreän puvun päälleen. Sen juurella vuosia kituuttanut kääpiömantelipensas tekee urhoollisesti tänäkin vuonna kukkia muutamaan talvesta selvinneeseen oksaan. Helmililjat ovat tainneet kukkia jo monta päivää. Muutama tulppaanikin on ehtinyt avata kukkansa. Minunkin puutarhassa kesä tekee tuloaan.

Ei tämä tietenkään vedä vertoja Keukenhofin kukkapaljoudelle, ei Pohjois-Italian unikkopelloille, ei Krakovan vehreille puistoille. Kotona ei saa sitä huimaavaa, pökerryttävää tunnetta, mitä koin Amsterdamissa avatessani pienen, kotoisan hotellihuoneen sisäpihalle aukeavan ikkunan. Mantelipuu ojensi kukkivan oksan käsin kosketeltavaksi. Keukenhofin kukkaloisto pökerrytti. Se antaa energiaa vielä vuosienkin jälkeen. Niinpä tänään suljenkin silmäni hetkeksi ja palaan noihin muistoihin selattuani ensin tuon matkan valokuvat. Keväisen matkan voi tehdä näinkin.

Ja niin, hyvää syntymäpäivää Tallinnaan, Herra Hoo. Juhlitaan palattuasi.

07.05.2015
 
Arjen haasteita osa 1/***
 
Kukaan ei ole niin viisas kuin ihminen

Otsikon lause oli yksi isäni lempihokemista. Totta se lieneekin. Ihminen on viisas eläin. Ja osaa käyttää älykkyyttään. Niin hyvässä kuin pahassakin. Tänään se taas tuli todistettua.
Kun oikea käsi on kipsissä ja vuoden varastona toimineen huoneen lattia on välttämättä pestävä juuri tänään, jää jäljelle kaksi vaihtoehtoa.

Tai oikeastaan kolme, mutta sen kolmannen laiva lähtee juuri näillä hetkillä Helsingistä kohti Tallinnaa... Joten varteenotettavia vaihtoehtoja jää kaksi; pesu on suoritettava vasemmalla kädellä (luuttua apuna käyttäen) lattialla kontaten tai unohdettava koko asia. 

Ensimmäinen vaihtoehto ei tule kyseeseen. Oikea polvi vihottelee, eikä salli lattialla konttaamista. Eikä vasemman käden koordinaatiokaan oikein toimi luututessa. (Taas yksi niistä töistä, johon vasurin ei ole tarvinnut koskaan osallistua.) Toinen vaihtoehto ei  tule kuuloonkaan. Sunnuntaina on Äitienpäivä. Lapset tulevat yökylään. Lattia on pestävä.

Miksi en ole keksinyt tätä aikaisemmin? Luuttu lattialle, sukat pois ja tadaa! Lattian pesu käy kuin tanssi. Välillä mennään piiiitkiä liukuja edestakaisin koko jalan voimin, välillä käydään nurkissa ja seinän vieruksissa, missä varpaatkin pääsevät töihin. Lattia puhdistuu kuin huomaamatta.

Siinä luututessani taisin hetkeksi sukeltaa sadun ihmemaailmaan. Liitelin haaveissani kuin Lumikki konsanaan. Ja kun lopulta istahdin sängyn reunalle puhdasta lattiaa ihailemaan, totesin mielessäni, että apinakin olisi ehkä pystynyt ratkaisemaan pulmani. 
Silti, isäni oli oikeassa. Kukaan ei ole niin viisas kuin ihminen...

Siivouspäivän kunniaksi ruusu!

Arjen haasteita osa 2/***

Siivotessa tulee nälkä. Kahvia laitellessa mieleen juolahtaa, että jääkaapissa on eilen paistettua ryynirieskaa. Ja seuraavaksi, että Herra Hoo sanoi  aamulla lähtiessään keittäneensä kananmunia. Muistan rekisteröineeni sen unen läpi hyvää matkaa toivotellessani. 

Jostain muistin syövereistä pulpahtaa vielä pintaan kuva pienestä sillipurkista. Kyllä vaan. Jääkaapissa on purkki silliä. Sellainen pieni, jossa muutama sillipala on sievästi ympyrän muodossa kauniissa pienessä purkissa. Sen kokoista purkkia ei kannata ostaa silloin, kun syödään naapurista saatuja uusia perunoita. Siitä sillimäärästä tulee vain paha mieli.Tänään se riittää mainiosti.

Kuppi kahvia, kananmunalla ja sillillä päällystettyä ryynirieskaa. Kuulostaa hyvältä. Mutta miten aukaiset pienen sillipurkin yhdellä kädellä ja vielä vasemmalla? Et mitenkään. En edes yritä.  Laitan purkin sovinnolla takaisin jääkaappiin. Turha tuhlata voimavaroja mahdottomaan. Päivä päivältä ymmärrän paremmin huonokätisiä vanhuksia tai muuten vain käsistään heikkoja.

Jäljelle jää ryynirieska ja kananmuna. Kananmunan sentään onnistuu kuorimaan näillä käsillä, kun oikeassa kädessä kuitenkin peukkua lukuunottamatta kaikki sormet jotenkin liikkuvat, ajattelen. Kun saan kuoren napautettua rikki, muistan, että Herra Hoo sanoi munien EHKÄ jääneen hieman löysäksi. Taisi odottaa niin innolla reissuun pääsyä, ettei malttanut montaa minuuttia muniakaan keittää. Totta haastoi, ajattelen, kun keltuainen valahtaa sormieni välistä suoraan biojätteeseen. 

Jäljelle jää ryynirieska ja vähän kananmunan kuoreen kiinnijäänyttä valkuaista. Laitan rieskan päälle sipaisun Oivariinia ja "ongin" lusikalla kuoresta sen, mitä siellä jäljellä on. Haasteellista on pidellä munanpuolikasta oikean käden etu- ja keskisormen välissä.
Kahvi on hyvää. Eilistä pannariakin on vielä pala jäljellä. Mansikkahillopurkin avaamisessa ei tule ongelmia. Se on tarpeeksi iso ja siitä on jo aikaisemmin otettu. Purkki vain oikeaan kainaloon ja naps, se napsahtaa auki. Laitan hilloa reilusti pannarin päälle. Olen sen ansainnut.
Hyvinhän tämä kahvihetki loppujen lopuksi sujui!