Virallisesti Isoja Poikia...

Kaksi viikkoa on pitkä aika olla erossa mummin ja vaarin kullanmuruista. Ikävä ehtii siinä ajassa kasvaa melkoisiin mittoihin, vaikka nykyisin sitä pystyy jo lieventämään puhelinkeskusteluilla. Muutama päivä sitten kuulin tärkeän uutisen. Topsu kertoi ääni ylpeydestä halkeamaisillaan: "Minä tein ison kakan pönttöön!" Kyllä sille yhdessä hurrattiin. Samalla heitettiin romukoppaan isin ennuste, että "meidän pojat tekee kakan vaippaan vielä koulussakin". "Höpö, höpö, kaikki aikanaan", sanoi mummi.
Suurimpia uutisia ei kuitenkaan kerrota puhelimessa. Ne säästetään siihen hetkeen, kun taas nähdään.
Sellainen hetki oli eilen.
Kun oli ensin halattu ja höpötelty niistä tavallisista asioista, tarkistettu onko mummin käsi vielä pipi, kurkattu peräkärryn kuomun alta vaarin tuomaa klapikuormaa ja potkittu vähän palloa, oli aika siirtyä tärkeämpiin asioihin.

Isi alusti asiaa. " Olikos pojilla mummille ja vaarille jotain tärkeää kerrottavaa?" Kaksi kirkasta silmäparia napittaa vuoron perään isiä ja äitiä, mummia ja vaaria. Mitähän tärkeää asiaa isi tarkoittaa? Onko pienen miehen mielessä ylipäänsä olemassakaan muita kuin tärkeää kerrottavaa?
Pientä vink, vink, vinkkausta isin taholta ja sitten välähtää. Alkaa sellainen pulputus, että hetkeen en ymmärrä mitään muuta kuin, että asia liittyy jotenkin tutteihin.
Tutit on annettu pikku-hiirille, eikä niitä ole näkynyt moneen päivään! - Ihanko totta, mummi ja vaari ihmettelevät suureen ääneen. Oikeastiko? Pojat nyökyttelevät kilpaa. Kyllä, kyllä! Ylpeys loistaa kasvoilta. Sitten heitetään yläfemmat, onnitellaan juhlavasti kätellen ja taputetaan. Mummi julistaa pikkumiehet virallisesti Isoiksi Pojiksi! Vaari kopaisee molempia hartioista; ihan kuin isiä ja pappaakin sellaisina "näin-meidän-miesten-kesken"-hetkinä.

Juttu viivähtää vielä hetken asian ympärillä. Kyllä, tutit annettiin pikku-hiirille. Samalla tavalla kuin Pupu Tupunan "Tutti hukassa"- kirjassa. Pikku-hiiret iloitsevat nyt poikien antamista lahjoista. "Isot pojat ei tuttia tarvitse", sanoo 2 vuotta ja 8 kuukautta vanha miehenalku kädet miehekkäästi selän takana. 20 minuuttia vanhempi veli toistaa saman kaikuna perässä. Pituutta on tainnut viimeisen kahden viikon aikana tulla yhteensä ainakin kymmenen senttiä lisää. Se ei ole mummin kuvittelua. Jotakin suurta on oikeasti tapahtunut tässä tärkeässä siirtymäriitissä.

Yksi vaihe näiden pienten ihmisten elämässä on ohi. Tärkeä askel on otettu. Ja ennen kaikkea muuta, siinä on ONNISTUTTU. Minä onnistuin! Minä osaan! Olen iso poika, enkä enää tarvitse tuttia!

Enää ei kuljeta ympäri huushollia nukkumaan käydessä tutteja etsien. Ei tarvitse mumminkaan kontata sohvanalusia tai peuhata yöllä peittojen ja tyynyjen seasta sitä pimeässä hohtavaa tuttia, jota ei koskaan löydy ennenkuin koko talonväki herää lohduttomaan huutoon: "missä mun tutti on!"
Ja missä on "tutti-Mörkö"? Se, joka ilmestyi aina kuin tyhjästä aamuisin olohuoneeseen fleece-huopa kasvojen peittona, puhui murisevalla, mutta ystävällisellä äänellä, ojenteli kättään ja syödä rouskutteli poikien kiltisti antamat tutit; nam, nam, maiskis, nam, nam. Onneksi se oli kiltti mörkö, joka kyllä palautti tutit, kun niitä taas välttämättä tarvittiin.
Vintti-tontullekin niitä tarjottiin. Laitettiin yläkerran portaisiin, josta Vintti-tonttu ne haki. Kiltti hänkin, kun ymmärsi, että joskus tutin paikka vain on pienen miehen suussa, eikä missään muualla.
Mitä tapahtui Dinosauruksille? Ne katosivat, kun tutit ilmestyivät suuhun. Ja palasivat taas kun tutit pysyivät piilossa. Dinosauruksethan oikeasti pelkäävät tutteja?
Vaari oli vaarallisin tuttisieppari. Tutit hävisivät aamuisin takuuvarmasti vaarin nappaamana. "Isot pojat ei syö tutteja", sanoi vaari. "Pienet miehet syö tutteja," sanoi mummi. "Ne ei ikinä luovu tuteista", sanoi vaari. "Ihan kohta heittävät ne itse menemään", sanoi mummi.

 Muutama viikko sitten siitä oli jo selviä merkkejä olemassa. Päiväunille käydessä, satua lukiessani seurasin, miten Topsukka kerta toisensa jälkeen otti tutin pois suusta ihan sen oloisena, ettei sen imeminen tuntunut enää ollenkaan mukavalta. Jo silloin sanoin, ettei tutista luopuminen ole enää kaukana. Aksulle tutti oli tärkeämpi, mutta niin vain tässäkin asiassa mentiin käsi kädessä, samassa tahdissa. Se näkymätön side kaksosten välillä!

Miten sitä mummina taas näkee tämänkin asian ihan uudella tavalla. Tutista vierottamisesta minulla tosin ei ole minkäänlaista kokemusta. Esikoinen hylkäsi tutin synnytyssairaalassa ensimmäisen kerran sitä kokeiltuaan. Ei ollut hänen "juttunsa". Tutti lensi kaaressa suusta.  Asiasta viisastuneina vanhempina emme kuopukselle  koskaan tuttia tarjonneetkaan.

Ymmärrän silti tutin merkityksen hyvin. Se tuo ihan varmasti lohtua ja turvaaa moniin tilanteisiin. Varmasti se myös tyydyttää imemisen tarvetta sellaisilla vauvoilla, joita ei imetetä. Jossakin vaiheessa kuitenkin tulee aika luopua siitä. Miten se tapahtuu, onkin toinen juttu. Miten ottaa pieneltä ihmiseltä pois hänelle niin tärkeä asia? Ei kaksi-vuotias ymmärrä, vaikka kuinka selittäisit, että tutti on haitallinen hampaille ja puheen kehitykselle. Hänelle tutti on ystävä, joka tulee mukaan niihin tilanteisiin, kun harmittaa, väsyttää, kiukuttaa tai muuten vaan tarvitsee lohtua. Kun itse ei vielä tarpeeksi hyvin osaa kertoa, mistä kiikastaa ja miten haluaisi itseään lohdutettavan. Silloin tutti on turvallinen kaveri. "Haluan tutin", kertoo juuri sen, että nyt haluan sylin lisäksi kaiken mahdollisen lohdun, mitä saatavilla on. Pieni askel eteen päin ja sitten hän osaakin jo ihan itse kertoa, miltä tuntuu. Silloin ei enää tuttia tarvita.

Ennemmin tai myöhemmin kaikki lapset jättävät tutin. Meillä se hetki oli nyt. Miten kivuttomasti se loppujen lopuksi kävikään. Jälkeen päin ajatellen, tutit olivat luonnollinen osa poikien varhaisinta lapsuutta. Nyt se aika on auttamattomasti ohi. On otettu iso harppaus eteenpäin. Turvallisesti. Poikien omilla ehdoilla. Nyt oli sen aika.
Ja vaikka vaari niin usein onkin ollut ristiretkellä tuttien hävittämisen puolesta, minusta tuntuu, että taisin kuulla jonkinlaista haikeutta hänen äänessään, kun kotimatkalla juttelimme tästä kuluneen viikon "suurtapahtumasta". Niin mahtavaa kuin onkin seurata heidän kasvamistaan, niin ihanaa olisi kuitenkin ollut saada pitää heitä vielä ihan pieni hetki pienen pieninä....