Otan osaa (vaikka en tiedäkään, miksi...)

Esitin Herra Hoolle eilen illalla saunan lauteilla kummastusta herättäneen kysymyksen: " Jos minä kuolisin yllättäen, päivittäisitkö tiedon samantien facebookiisi?" 
Kysymys sai hänen kulmakarvansa kohoamaan. Oikeastihan hänellä ei ole facebook-tiliä, joten kysymys oli teoreettinen, mutta siihen hän tuskin kiinnitti huomiota. Vastausta ei tarvinnut odotella kovin kauan. "En tietysti." 
Sain kysymykseeni juuri sellaisen vastauksen mitä olin odottanutkin. Hän ei toimisi niin. Some on hänelle muutenkin vieras ympäristö, kuten lienee edelleenkin aika monille muillekin ikäisillemme, 50-luvulla syntyneille. 
Tokihan me jo osaamme tietokoneita käyttää. Mutta muistamme myös sen ajan, kun sunnuntaina illansuussa oveen koputettiin ja naapurit piipahtivat iltakahville kuulumisia vaihtamaan. Puhelimiakaan ei ollut naapurustossa kuin yksi. Se oli minun kotini, kylän vaatimattomimman mökin,  eteisen seinällä ja siitä naapurit kävivät soittamassa tärkeät puhelunsa. Voi niitä aikoja... Jos jotakin tavallisuudesta poikkeavaa tapahtui, tieto tuli vähitellen muiden tietoon. Palanen sieltä, toinen täältä. Kaikkea ei tarvinnutkaan tietää heti. Ihan kaikkea ei ollenkaan.

Ja nyt. Minua ahdistaa ajatus, että kaikki pitää hetkessä saada "koko maailman" tietoisuuteen. Palailimme sunnuntai-iltana kotiin pikkuisten (jotka ovat tosin tässä kirjoitustaukoni aikana kasvaneet oikeasti isoiksi pojiksi) luota.

Herra Hoo ajoi tyytyväisenä uuden uutukaista autoaan. Höpötti vieläkin ääneen "mikähän tämä on"- juttujaan, vaikka olin jo menomatkalla sanonut, että ensin luetaan manuaali ja sitten lähdetään ajamaan. (Manuaali? No, kyllähän he oikeasti tietävät, mikä manuaali on.) "Automaattinen sadetunnistin tuulilasissa, pyyhkii ihan liian usein (hän kun on tottunut pyyhkäisemään lasin puhtaaksi vasta, kun siitä ei näe kunnolla läpi) saakohan-sen-pois-päältä- tuosta-joo, ahaa-tuosta-meni-vilkku-päälle-vaikka-en meinannutkaan-onneksi-vain-nopea-kolme-kertaa"...

Normaalisti seuraan silmä tarkkana tienvieruksia mahdollisten hirvien varalta. Varsinkin sellaisina iltoina, kun keli on, mitä se sunnuntai-iltana oli. Mittari näytti +0,5, välillä satoi räntää, välillä vettä, tien pinta mustan kiiltävä, sunnuntai-illan rekkaliikenne alkamassa.
Kyllästyin Herra Hoon höpinään ja kaivoin puhelimeni esiin. Olen vasta jokin aika sitten siirtynyt nykyaikaan puhelimen suhteen, enkä juurikaan tee sillä edelleenkään mitään muuta kuin soitan. Avasin facebookin ja ensimmäisenä oli päivitys, johon ystäväni oli laittanut osanottonsa. 
Minulla on facebookissa tasan 14 ystävää. Ei siis 140 tai 240 tai 340 tai vielä enemmän. Minulla on facebookissa ystävinä heitä, joita kutsun ystäväksi myös todellisessa elämässä. 
Koska facebook toimii, kuten se toimii ystävieni ystävien julkiset päivitykset tulevat myös minun "seinälleni" (tätäkään termiä en ymmärrä, mutta jokin sana kai sillekin täytyy olla). 

Jotain on tapahtunut. Kuva kauniista naisesta ja linkki you tubeen, josta alkaa soida surullinen laulu. Ja suuri määrä surunvalitteluja ja osanottoja. Olen hämmentynyt. Ystäväni ystävän päivitys. Kysyn Herra Hoolta mahtaako hän tuntea kyseisen henkilön. Ei tunne. Eikä sillä olisi merkitystäkään, koska ei se selitä viestin perimmäistä syytä. 
Kotiin palattuani luen nopeasti viikonlopun lehdet. Onnettomuus kaupungin liepeillä, vakavasti loukkaantunut nainen, ikä sopii facebookissa olleeseen  kuvaan. Seuraavana aamuna kuulen työpaikallani loput. Kyse on juuri siitä, mitä olin arvellutkin.

Suru tulee lähelleni, vaikka en tiedä tapahtumasta 
lehtijuttua ja facebook-päivitystä enempää, en tunne perhettä, en tiedä mistään mitään. Ja silti suren. Mietin, miten siitä selviää, kun yht´äkkiä menettää rakkaan ihmisen, mies vaimonsa, lapset äidin, vanhemmat lapsensa, ystävät ystävän, työyhteisö pidetyn työntekijän...

Asia pyörii päässäni, vaikka se ei liity mitenkään minun elämääni.  Mutta entä jos liittyisi? Ja joku tuntematon ystävän ystävä, tuttavan tuttava tai ihan vieras (kuten minä tässä tapauksessa) lukisi  facebookistaan. Jäisi miettimään, mitä on tapahtunut, miten jäljelle jääneet selviävät, suremaan itselle tuntematonta.

Kollektiivinen sureminen hiipii keskellemme vaivihkaa. Äkkiä yhden suru onkin kaikkien suru. Tuntemattomat ihmiset tuovat onnettomuuspaikoille kynttilöitä ja kukkia. Kirkot täyttyvät surevista ihmisistä onnettomuuden tai muuten ihmisiä koskettaneen tapahtuman jälkeen. Kaikki osallistuvat kaikkia koskettavaan suruun. Mistä tämä kaikki alkoi? Tsunamista? Koulusurmista? Perhetragedioista? 
Ja koko ajan se tulee lähemmäksi ja lähemmäksi. Lopulta näin lähelle, että facebookin ystävän ystävän perhe vie moneksi päiväksi valtaosan ajatuksista.


Minä en halua tätä. Maailma on täynnä murhetta, minulla on omani. En yksinkertaisesti jaksa osallistua kaikkien suruun. Eikä se voi olla tarkoituskaan.  Ei kaikkien murheita voi ottaa kantaakseen. Mutta sitä juuri joutuu tekemään, kun jokin tapahtuma tulee liian lähelle, kuten kyseisessä facebook-tapauksessa kävi. Miten olisin voinut ohittaa  sen tunteettomasti? En mitenkään. Olinko utelias, kun jatkoin kommenttien lukemista? Olisinhan voinut ohittaa ne lukematta. Olisinko? Onko sittenkin inhimillisempää yrittää saada selville, mitä oikeasti on tapahtunut, kun asia on jo esillä? Pohjimmaiseksi kysymykseksi minulle kuitenkin jää, miksi joku haluaa, että kaikki omat asiat on reaaliajassa kaikkien nähtävänä? Eikö riitä, että itselleen tärkeät ihmiset ovat tukena, silloin kun sitä eniten tarvitsee? Onko facebookissa lähetetty osanotto vain sanoja? Ja vaikka ne kuinka tulevat suoraan sydämestä, jääkö jotakin silti puuttumaan? Katse, kosketus, ääneen lausutut sanat? Entä sitten kun jonakin päivänä menetyksen kokenut kohdataan kasvotusten? Siirrytäänkö kadun toiselle puolelle, kun ei tiedetä, mitä pitäisi sanoa?
 
Kyseisen tapahtuman kommenttien joukossa oli kaksi, jotka erityisesti pysäyttivät minut. Toisessa otettiin osaa suruun, vaikka ei tiedettykään miksi, mutta arveltiin, että jotain ikävää oli tapahtunut. Toisessa ulkomailla asuva serkku kyseli huolissaan, mitä on tapahtunut, kun kaikki ovat niin surullisia ja hän ei saa viestin lähettäjään yhteyttä. Hätä, huoli, epätietoisuus kaiken tämän tietotulvan keskellä. Joka ikisen tunteet kuitenkin samanarvoisia; sen josta ollaan huolissaan ja sen joka on huolissaan. 

Suru koskettaa jossakin vaiheessa elämää meitä jokaista. Se on varmaa. Maailma on täynnä surua.  Jokainen meistä saa siitä oman osansa. Jos ottaa osaa jokaisen suruun, ei surutonta aikaa olekaan. Ei se voi olla elämän tarkoitus.
Elämässä on myös iloa!
Minä haluan iloita nyt, kun elämässäni juuri nyt kaikki on hyvin. Haluan hullutella pikkuisteni kanssa. Leikkiä hälytystehtäviä palomiehinä ja poliiseina, pelastaa uppoavia laivoja uimahallissa ja juosta puun taakse piiloon puistossa, kun "kyllä vaamasti en katsonut"-tyypit  kurkkivat rukkastensa takaa. Kyllä! Minusta on oikeasti mukavaa sukeltaa siihen maailmaan, missä jäänhoitokone on maailman ihmeellisin asia. 

Minä haluan nauttia siitä, että käteni kuntoutuvat leikkausten jälkeen ja tämä uskomattoman hyvä ja turvallinen (minulle tällä hetkellä tässä asiassa) yhteiskuntamme suo minulle mahdollisuuden tehdä töitä osasairauspäivärahan turvin neljä tuntia päivässä ja saan silti täyden palkan. Näenkö unta? Onko tällaista olemassakaan?
Kyllä on. Juuri nyt. Minun elämässäni. Mutta hetkenä minä tahansa kaikki voi muuttua. Varmasti muuttukin, ennemmin tai myöhemmin.  Ja mitä tahansa tapahtuukin (ja vaikka olenkin melko varma, ettei facebook koskaan tule olemaan Herra Hoon intresseissä),      
niin toivon, että sillä hetkellä olen vain heidän ajatuksissa, ketä oikeasti minun tai läheisteni elämä koskettaa.