Mitä syötäis?

Hirvipaistia, eiku lihapullia, eiku savustettua lohta, eiku...

Maailman parhaat naapurit asuvat yksi talo meiltä alaspäin. Heidän kanssaan olemme viettäneet vuosien varrella lukemattomia mukavia hetkiä;
kilistelty maljoja (aina löytyy syytä pieneen juhlaan), paistettu lettuja, syöty pizzaa puutarhassa, eväitä mustikkametsässä,
vatukossa ja 
sieniretkillä, kahviteltu ja syöty illallisia. Ruoka ja juomat ovat tärkeitä, mutta tärkeintä kaikesta on yhdessäolo.

Monen monta kertaa olemme pitäneet jalkojamme saman pöydän alla.Viime aikoina illalliset ovat olleet harvinaisempia, koska useimmat viikonloput vierähtävät pikkumiesten luona. Jopa perinteiset blinikestit helmi- maaliskuussa jäivät tänä vuonna pitämättä.

Pari viikkoa sitten päätimme kuitenkin vaarin kanssa "vetää henkeä" ja laiskotella kotona koko viikonlopun. Siis mitä parhain tilaisuus kutsua ystävät syömään. Oivallus tuli herra Hoolta torstai-iltana. "Huomen illalla syödään porukalla." Hyvä ajatus! Mitä laitetaan ruoaksi? 

Olisiko pakasteessa vielä jäljellä syksyllä hankittua hirvenlihaa? 
Marraskuun lopulla  meille matkasi Keski-Suomesta auton takakontissa puolikas hirvenvasa.

Ystävällinen, tuttu lihamestari paloitteli lihan verannallamme ammattitaitoisesti. Pakastin täyttyi taidokkaasti leikatuista fileistä, paisteista, keittolihoista, vanhalla, kunnon lihamyllyllä jauhamastamme jauhelihasta. Olemme koko talven herkutelleet tällä luomulihalla; iso paisti porukalla pääsiäisenä, sisäfile tyttären maisteriksi valmistumisen kunniaksi äitienpäivänä, lihasoppaa pakkaspäivän lämmikkeeksi...

Herra Hoo löysi kuin löysikin pakasteesta pienen paistin. Se painoi reilun kilon. Teippiin oli kirjoitettu "jokin paisti" (en siis ollut kuunnellut lihamestaria tarpeeksi tarkkaavaisena). Jostakin muistin lukeneeni ohjeen, jossa paistin valmistus aloitetaan jäisestä lihasta. Routapaisti. Ohje löytyi helposti, kiitos googlen.
Sen enempää miettimättä jäinen liha laitettiin uuniin kuuden maissa torstai-iltana. Uunin lämpötila säädettiin 80 asteeseen ja oletettu valmistumisaika oli puolen yön tietämissä.
Jossakin vaiheessa keitin mausteliemen, johon paisti kypsennyksen jälkeen laitettaisiin maustumaan. Uunissahan se oli "naturel".
Kaikki eteni käsikirjoituksen mukaan. Liha suli ja kypsyi hiljalleen, digitaalinen lämpömittari asennettiin lihan paksuimpaan kohtaan, (herra Hoo asensi), sisälämpötila nousi tasaiseen tahtiin. 64 asteen kohdalla ajattelin, että olemme kypsennyksen loppuvaiheessa. Uni alkoi jo painaa silmissä. Lämpötila alkoi kuitenkin jostakin syystä laskea. 63, 60, 58... Riitahan siitä kehkeytyi. "Koskitko mittariin?", "Mitä tälle oikein tapahtui?", "Oikeesti! Tästä ei tuu yhtään mitään!" "Oliko se mittari edes PAKSUIMMASSA kohdassa?!" (Voiko kilon paistissa edes kovin paksua kohtaa olla?)
Järki sanoi, että paistin täytyy olla kypsä, mutta mittari näytti jotakin ihan muuta. Ja väsymys kärjisti kaiken mittasuhteisiin, joissa ei ollut järkeä. Lopulta otin paistin uunista ja laitoin mausteliemeen. Olin vähentänyt ohjeessa mainittua suolamäärää reilusti, mutta silti se maistui polttavan suolaiselta. Pitikö sen oikeasti olla niin suolaista? Olkoon, ajattelin ja painuin pehkuihin.

Aamulla otin paistin mausteliemestä, leikkasin ohuen siivun ja maistoin. Suola poltteli suutani. Mikään maailmassa ei saisi minua tarjoamaan sellaista hyville ystäville! Onneksi elämä ei ole kiinni yhdestä hirvipaistista. Tein jälkiruoaksi aikomani raparperipiirakan pohjan valmiiksi ja lähdin kauppaan ostamaan uusia illallistarvikkeita.
Yrttien kasvatus on tänä keväänä onnistunut hyvin. Kiitos sairaslomani minulla on ollut aikaa hoivata yrttitarhaani.

Niinpä ostin hyvää jauhelihaa ja päätin tehdä yrttisiä lihapullia. Varma valinta; kaikki pitävät lihapullista. Kourallinen kotona kasvatettuja yrttejä tekisi niistä vastustamattomia.
Olisin tehnyt lihapullataikinan valmiiksi ennen Herra Hoon kotiin paluuta, mutta kipsikädellä en pystynyt pilkkomaan sipulia tarpeeksi hienoksi. Päätin odottaa, kunnes hän tulee töistä hienontamaan sipulin.

"Menen hakemaan lohta ja savustan", hän ilmoitti kotiin palatessaan. Lohta? Mitä ihmettä? Mitä meillä oikein syödään tänä iltana? "No, savustettua lohta ja sit sitä hirvipaistia." Lohi oli K-supermarketissa tarjouksessa. Sitä ei voinut ohittaa.
Revin hiuksiani. "Ajattelin tehdä lihapullia." "Lihapullia? Mites se paisti?" "Ei sitä voi tarjota. Tajuttoman suolaista." Sanat sinkoilivat aikansa, mutta lopulta päästiin yhteisymmärrykseen. Laitetaan jauheliha pakkaseen, ostetaan lohta, mutta ei savusteta vaan paistetaan. Lohimedaljongeja, ulkona muurikkapannulla.  Hirvipaisti unohdetaan. Siitä voisi keittää myöhemmin vaikka keiton; liika suola liukenisi kyllä liemeen.
Herra Hoo, kuori perunat valmiiksi ja lähti kalakaupoille. Minä laitoin raparperipiirakan uuniin ja kuutioin perunat muhennettuja kerma-tilliperunoita varten. Kaikki tuntui sujuvan loppujen lopuksi ihan mallikkaasti. Lasillinen viiniä  kokille oli enemmän kuin paikallaan.

"Ei ollu lohta", ilmoitti Herra Hoo, kotiin palatessaan. "Toin muikkuja." Apua! Käsi kipsissä en mitenkään pystyisi perkaamaan muikkuja! Ja minä olen se, joka meidän perheessä hoitaa kaiken kalanperkaukseen liittyvän. Savustukseen en puutu; siinä hän on mestari, vaikka mielelläni  hyviä neuvoja annankin.

Onneksi muikut olivat perattuja. Onneksi myös suuria ja mikä tärkeintä myös tuoreen oloisia. Kalamiehen tyttärenä mikään kaupasta ostettu kala EI ole tarpeeksi tuoretta. Tuoretta kalaa on VAIN suoraan järvestä pöytään tuotu kala.
Sen verran Herra Hoota kismitti epäonnistunut "kalareissu", että hän selasi kaikki viikolla tulleet mainokset läpi ja lopuksi totesi, että lohitarjous olikin City-marketissa, ei K-marketissa.

Muikut leivitettiin yhteistuumin ja niine hyvineen hän poistui puutarhaan muikunpaistoon. Tuuli oli melkoinen, pannu ei ehkä kuumentunut optimaalisesti. "Ei sitte menny tämä muikunpaistokaan ihan niinku olis pitäny", kuului surkea muikunpaistajan lausahdus verannalta. "Kyllä ne kypsiä on, mutta väri ei ole kovin kummonen". Eipä ole, ajattelin, mutten hennonnut sanonut sitä ääneen. Repaleiset muikut saviruukun pohjalla näyttivät hieman surullisilta.

Ei se mitään. Laitoin paistinpannun kuumenemaan, nakkasin sille kunnon nokareen voita ja muikut saivat ruskean pinnan juuri samalla hetkellä, kun ystävät astelivat pihalle. Vähän tilliä ja muutama sitruunaviipale viimeisteli kalaherkun. Voila!
Ruoka maistui NIIN hyvälle. Paistettuja muikkuja, kermamuhennettuja tilliperunoita, ja routapaistia hirvestä. Kyllä, paisti oli todella hyvää! Se suorastaan suli suussa. Eikä lainkaan liian suolaista. (En enää koskaan laita aamulla ensimmäiseksi suuhuni yön yli suolaliemessä muhineesta routapaistista leikattua päätysiivua).

Illallisen kruunasi raparperi-mascarponepiirakka ja StRemy-brandy; viime syksynä Thaimaan tuliaisina tuotu, mutta sittemmin kellariin unohtunut, löytö. Tärkeintä kaikesta kuitenkin rakkaat ystävät.







Kesäilta alkoi jo vaihtua yöksi, kun saattelimme heitä kotimatkalle. Siis tuohon muutaman kymmenen metrin päähän, aidan toiselle puolelle...

                                                                         

 

 
 

Keli oli kaunis kuin morsian...

Kun minä synnyin, lähes 57 vuotta sitten, aamuvarhaisella kotimökkini kammarissa, sää oli kolea. Maa oli yön aikana saanut ohuen lumipeitteen. Possu oli sairastunut ja synnytykseen avuksi tullut kunnankätilö tullut eläinlääkärin kyydissä.
Isälläni oli kaksi huolta päällekkäin; syntymäisillään oleva lapsi ja sairastava possu. Jos koko kesän ruokittu ja hoidettu possu menetettäisiin, jäisi lihatiinu tyhjilleen.

Kaikki meni lopulta hyvin. Minä synnyin terveenä ja reippaana, possu sai avun vaivoihinsa ja kaiken päälle isä pirtureseptin itselleen eläinlääkäriltä. Minun syntymäni kunniaksi. Muutenhan isäni ei juurikaan pulloa kallistellut. Mitä nyt juhannukseksi joskus osti pullon kirkasta.

Tuon kyseisen päivän iltanakin, kuten muinakin iltoina ainakin niin kauan, kuin minä muistan, hän varmasti otti almanakan tuvan ikkunan pielestä, vilkaisi ulkolämpömittariin ja kirjasi sen päivän kohdalle lämpötilan ja päivän sään.
Sitä almanakkaa ei tietenkään enää ole olemassa, mutta niin usein häneltä sen päivän tapahtumista kuulin, että luulen tietäväni minkälainen sää syntymäpäivänäni oli. Lämpötila pyöri nollan tuntumassa, oli koleaa ja pilvistä, sateli jäistä, rännänsekaista lunta.
Iltapäivälehden eilen julkaisema juttu, jossa voi käydä tutustumassa minkälainen sää syntymäpäivänään on ollut, kertoo ihan muuta. Sen mukaan keli on ollut aurinkoinen ja lämpötila +8C. Sellainen kirkas ja melko lämminkin lokakuun puolivälin sää. Jossakin päin Suomea varmaankin, jonakin vuonna, mutta ei minun  syntymäpaikkakunnallani juuri sinä syksynä.  Uskoisinko isääni vai ilmatieteenlaitoksen tilastoja?
Päätin tarkistaa muutaman muunkin päivämäärän.

Herra Hoo on syntynyt toukokuussa. Anoppini mukaan äitienpäivänä, mutta kalenteri siltä vuodelta kertoo päivän olleen torstai. Joka tapauksessa hän on varmaankin viettänyt vauvansa kanssa äitienpäivän synnytyssairaalassa. Siihen aikaan sairaalassa viivyttiin useampi päivä, eikä tuupattu vastasynnyttänyttä äitiä heti kotiin, kuten nykyisin.
Anopin mukaan sää oli lämmin. Ilmatieteenlaitoksen mukaan +5.2C. Äitienpäivänä +6.8, joten ei sitäkään voi erityisen lämpimäksi sanoa.

Jos isäni ja anoppini muistikuvia vielä voisi vähän kysenalaistaakin, niin omien lasten syntymät minä sentään muistan itsekin. Ja erityisesti muistan millaisessa säässä he ovat maailmaan tulleet.

Esikoinen syntyi keskelle heinäkuun alun hellettä. Huoneessamme oli kuusi äitiä. Hikoilimme sairaalan pyjamat likomäriksi, vauvat tuskastuivat kuumuudessa.
Ilmatieteen laitoksen mukaan lämpömittari näytti +14.8C. Kunpa olisikin näyttänyt!

Kuopus syntyi huhtikuun lopussa. Lähdimme sairaalaan kolmen aikoihin aamuyöllä. Ilma oli hyvin lämmin. Keväinen yö tuoksui ihanalle. Minulla oli ylläni ohut, vuoriton pellavajakku. Yhtään ei palellut. Tytär syntyi seuraavana päivänä, iltapäiväkahvintunnin aikaan. Ulkona oli melkein kesä. Olimme Vapun yli sairaalassa. Kun lähdimme kotiin, koivut olivat suurilla hiirenkorvilla, lämpötila hipoi hellelukemia.

Ilmatieteenlaitos kertoo tyttären syntymäpäivän lämpötilaksi +9.5C ja tuon kotiinlähtöpäivän +12.5. Lisäksi tuona päivänä on ollut runsasta sadetta.

Että sellainen juttu. Mietin vaan, ketä tämä palvelee. Kävin lukemassa muutaman, jutun yhteydessä olleen kommentin. Useimmat alkoivat; ei pidä paikkaansa... Joku arveli iltapäivälehden keräävän lukijoidensa syntymäaikoja mainostarkoitukseen. Tuota pointtia en ihan ymmärtänyt. Itse olen ainakin kokeillut niin montaa päivämäärää, ettei kukaan voi tietää, mikä niistä on minun syntymäpäiväni :O.
Kuka ylipäänsä on jaksanut nähdä vaivaa tällaisen jutun väsäämiseen. Ei kai  se ihan itsestään ole syntynyt tämäkään? Se vaan ihmetyttää, että osumatarkkuus on näinkin huono. Neljästä ei yksikään osunut oikeaan. Kaksi ei lähellekään.

Loppujen lopuksi, liekö sillä suurtakaan väliä, millainen säätila syntymäni hetkellä on sattunut olemaan? Samanlaisia Luojan luomia kelejä yhtä kaikki; auringon paisteet, sateet ja tuulet. Vaikka eihän sitä tiedä, jos juuri siitä tietystä hetkestä tulee itselleen merkityksellisin säätila? Itse ainakin pidän erityisesti juuri siitä ,kun ensimmäisiä kertoja syksyllä rätkii märkää lunta. Silloin on mukava lähteä ulos, vetää hupunnyörit tiukalle ja puskea vastatuuleen.

Isovanhempana olemisen ihanuus (ja kurjuus)


Jokin aika sitten selailin jotakin aikakauslehteä mummo-ystäväni luona. Saattoi olla ET-lehti tai jokin muu kypsempään ikään ehtineelle suunnattu lehti. Joka tapauksessa lehdessä oli palsta, jossa asiantuntija vastasi ihmissuhteita koskeviin kysymyksiin. Kysymyksessään Pentti (nimi siis jo lehdessä muutettu) pohdiskeli ongelmaksi muodostunutta tilannettaan. Pentti oli eläköitynyt joitakin vuosia sitten, kuten vaimonsakin. Oli alettu matkustella ja nauttia ansaitusta vapaudesta työvuosien jälkeen.
Heillä oli myös lapsenlapsi, muistaakseni noin viiden vanha. Pentti oli haltioitunut tästä pienestä ihmisestä, tunsi itsensäkin taas aika ajoin lapseksi ja olisi halunnut viettää enemmän aikaa lapsenlapsensa kanssa. Vaimo oli ilmoittanut, ettei mummina olo KIINNOSTANUT häntä. Hän ei siirtäisi yhtäkään golfkerhon tai mihinkään muuhunkaan harrastukseensa liityvää menoa lapsenlapsensa takia. Hän oli oman lapsensa aikanaan hoitanut, tytär saisi huolehtia omastaan. Hän halusi elää itselleen ja nauttia elämästään.
Tilanne ahdisti Penttiä. Jopa niin paljon, että hän oli jo alkanut harkita avioeroa; pitkän liittonsa purkamista. Lapsenlapsen takia!?

Mitä asiantuntija vastasi? Mitä tuohon edes voi vastata? Avioero? Lapsenlapsen takia?  Voisiko Pentti harkita käyvänsä enemmän itsekseen lapsenlapsensa luona? Jospa mummikin sitten joskus...? Plaa-plaa-plaa...Kaikki varmasti ennenpitkää kääntyisi hyväksi.

Minäkin haluaisin sanoa sinulle jotakin, Pentti. Minä en ole psykologi enkä minkään muunkaan alan koulutettu asiantuntija. Minun "asiantuntejuuteni" perustuu käytännön kokemuksiin, kahden ja puolen vuoden "mummiuteen".

"Pentti hyvä. Olenko ihan väärässä, että eroajatustesi taustalla on jotakin paljon muutakin kuin vaimosi haluttomuus isoäitiyteen? Sinä sen tiedät. Jos näin on, niin kannattaisiko sinun paneutua niihin asioihin, jotka todellisuudessa suhteessanne hiertää? Kyllä minustakin kuulostaa kummalliselta, että eroaisit lapsenlapsesi takia.
Kaikesta sanomastasi kuulee, että rakastat pientä lapsenlastasi ylikaiken. Haluat olla hänelle hyvä vaari ja ennen kaikkea NAUTIT osastasi. Tunnet välillä itsesikin lapseksi hänen kanssaan touhutessaan.

Minäpä kerron sinulle. Tee kuten minä teen. Laukkaa keppiheposilla tukka hulmuten pitkin pihoja pienen tyttösi kanssa. Istu hiekkalaatikon reunalla kahvia juomassa, mutta muista, ettei sitä kahvia saa OIKEASTI juoda! Minä opin sen viime viikonloppuna, kun oma kullanmuruni laittoi minulle kahvia, kermaa ja kermavaahtoa uudella kahviastiastollaan. Kuppia huulille nostaessani hän katsoi minua hieman huolestuneena ja totesi sitten: "mummi, älä juo sitä OIKEASTI".
Jos selkä ja polvet taipuvat, ja ymmärtääkseni sinä olet hyvässä kunnossa, ahtaudu sinne leikkimökin pöydän ääreen. Siellä juodaan parhaat kahvit ja keskustellaan henkevimmät tarinat.
Hypätkää pyörän selkään ja ajelkaa satamaan katselemaan laivoja tai metsään kuuntelemaan linnun laulua, tai mitä ikinä siellä lähiympäristössä onkaan. Maailmassa on miljoona asiaa, mikä kiinnostaa viisi-vuotiasta. Vaarin seurassa kaikki on moninkerroin mukavampaa.

Jos vaimosi haluaa istua päivät rouvaystäviensä seurassa canastaa pelaamassa, hän tehköön niin. Vai mitä ne hienot rouvat iltapäivisin kahvikuppostensa ja petit four-leivostensa äärellä pelaavat? Onko olemassa canasta-peli? Heitin hatusta. (Kyllä on. Tarkistin juuri googlettamalla.) Hän kutsuu sitä omaksi laatuajakseen ja se hänelle suotakoon. Hän sanoo, että on aikanaan oman lapsen hoitanut ja omasta mielestään siis mitä ilmeisemmin suorittanut sen, mitä elämä häneltä lisääntymisen suhteen odottaa.


Niin minäkin hoidin omat lapseni. Jopa kotiäitinä kymmenen vuotta. Laitoin ruoan, pesin pyllyt, tutkin muurahaisia metsän reunassa. Se oli ihan mukavaa, mutta lastenlasten kanssa se on vielä sata kertaa mukavampaa. Heidän kotonaan minä en ole taloudenhoitaja (vaikka ripustan kyllä mielelläni pyykit kuivumaan), en kokki (vaikka useinkin laitan ruokaa), en lastenhoitaja, vaikka aamusta iltaan leikin, leikin ja leikin. Minä olen mummi! Mummin päivä alkaa siitä, kun kaksoset kuorossa aamuvarhaisella huutavat yläkertaan portaiden alapäässä "Mummii, tuuu meille leikkimäääään!" Ja  päättyy illalla  kunnon haleihin ja suukkoihin.
Kellon ympärys siinä vauhdissa uuvuttaa fyysisesti. Mutta ihminen on merkillisesti rakennettu kokonaisuus. Fyysinen väsymys korjautuu nukkumalla, kun vastapainona on henkinen mielihyvä. Vaikka illalla on miten väsynyt, on seuraavana aamuna taas valmis uusiin leikkeihin.

Vastuu lapsista kuuluu heidän vanhemmilleen. Minun ei TARVITSE kantaa vastuuta siinä mielessä, mitä olen useinkin isovanhempien kuulee lapsia "tehneistä" lapsistaan sanovan. Että itse ovat lapsensa tehneet, kantakoon myös niistä vastuun. Minä ajattelen toisin. Minä SAAN olla mukana kantamassa vastuuta. Pelisäännötkin ovat yhteisiä. Jos isä tai äiti jonkin asian kieltää, on turha tulla kysymään mummilta lupaa. Ja toisin päin. Mummin ja vaarin sana painaa yhtälailla. Minä SAAN olla mukana heidän elämässään. Lapset ja lapsenlapset ovat minulle arvokkaimmat lahjat, mitä elämässäni olen  saanut! Mikään ei ole arvokkaampaa.
Minä olen jo omia lapsia tehdessäni ymmärtänyt, että minun vastuuni ei lopu siihen päivään, kun lapseni täyttävät 18 vuotta. Minun vastuuni jatkuu läpi elämän, aina viimeiseen päivään saakka.

 Kymmenisen vuotta teimme matkan, Azoreille. Se oli hopeahääpäivämatkamme. Silloin minulla ei vielä ollut omasta mummiudesta tietoakaan.

Sieltä mieleeni on jäänyt pysyvästi eräs ravintolakäynti. Ravintolaan oli katettu piiiitkä pöytä, ainakin kolmelle kymmenelle. Arvelimme siihen tulevan jonkin juhlaseurueen. Mitä vielä! Ihan tavallinen koko perheen yhteinen sunnuntailounas. Mummot, papat, vaarit, vauvat, isät, äidit ja monen ikäiset lapset. Voi sitä melskettä ja hälinää. Pöytään kannettiin valtavia vadillisia cozidoa, paikallista, maahan kaivetuissa kuopissa kuumien lähteiden läheisyydessä kypsytettyä, perinneruokaa. Vauvat kulkivat sylistä toiseen. Meno oli hallittua kaaosta. Se oli elämää isolla Eellä. Ja sellainen elämä ei ole mahdollista, jos isovanhemmat näkevät lapsenlapsiaan vain kerran vuodessa pakollisilla syntymäpäiväkutsuilla. Siihen tarvitaan yhdessä elämistä ja välittämistä vähän enemmän.
Katselin kateellisena.  Jonakin päivänä minäkin haluaisin kokea saman. Ehkä vähän pienemmässä mittakaavasssa, mutta kuitenkin...

Nauti sinä, Pentti, elämästäsi tämän pienen ihmisen rinnalla. Hulluttele ja hassuttele. Anna omaa aikaasi ja saat kaiken moninkertaisena takaisin. Mutta senhän sinä jo tiedätkin. Ja senkin, että sitä mitä se yhdessä olo teille molemmille antaa, ei mitata minkään valtakunnan valuutalla, vaikka se kasvaakin korkoa koron päälle.
Jonakin päivänä vaimosi canasta-ystävättäret lähtevät tästä elämästä. Katoavat yksi kerrallaan. Laatuaika hupenee. Niinhän täällä meille kaikille käy. Jonakin päivänä hän saattaakin löytää itsensä yksin tuijottamassa ikkunasta ulos ja odottamassa, että joku tulisi käymään. Tulisi edes tyttären tytär. Mikä kumma sitäkin vaivaa, kun ei mummiaan muista olevan olemassakaan?  Vaarin kanssa kyllä kulkee, vie mökilleen ja houkuttelee vielä ulkomaanreissuilleenkin. Vanhaa miestä!

Sellaista se on. Elämä.

Ja jos meille, Pentti, oikein hyvin käy, pääsemme vielä mukaan "kolmannellekin" kierrokselle. Kuka ties jonakin päivänä saamme pitää sylissä lapsenlapsenlastamme. Se se vastaa mukavaa olisi!"

Muistatko, kun...


Aina ei naurata. Eikä tarvitsekaan. Mutta joskus on saatava nauraa ihan hervottomasti. Mikään ei ole yhtä vapauttavaa kuin nauraa koko sydämen kyllyydestä, kieriskellä naurussaan.

Niitä hetkiä varten minulla on varastossa muutama kestojuttu, jotka lähes poikkeuksetta saavat minut repeämään nauruun. Ne ovat niitä tarinoita, joita ei missä tahansa tilanteessa uskalla päästää ajatuksiinsa. Parhaiten ne toimivat yksin ollessa. Silloin, kun voi kenenkään näkemättä ulvoa ja hirnua naurusta; tyrskiä itsensä uuvuksiin. Herra Hoo on tosin muutaman kerran havahtunut keskellä yötä nauruuni. Sille ei vaan voi mitään. Näillä tarinoilla on taipumus tulla mieleen aamuyön tunteina. On pakko nauraa.

Jos niillä jutuilla aikoo saada saman reaktion muissa, on harkittava tarkkaan minkälaisessa tilanteessa jutut kertoo. Sama hauska tarina, mikä itseään naurattaa vuodesta toiseen, ei välttämättä naurata jutun taustoja tuntemattomia ollenkaan. Pelkkä tarina ei riitä. Siihen liittyvät myös eleet, ilmeet ja monet muut tilanteessa aistitut asiat, joita on mahdoton kuvailla ulkopuoliselle.

Vuosia nauroimme tyttäreni kanssa hänen silmälasien valinnalleen. Meidän ei tarvinnut muuta sanoa kuin "muistatko, kun..." ja nauru lähti hervottomaan lentoon. Edes silmälasi sanaa ei naurultaan saanut sanotuksi. Piti vain näyttää ne elekielellä.
Hän oli ehkä kymmenen vanha, en muista tarkalleen. Olimme kiertäneet kaikki kaupungin silmälasiliikkeet, jotkut ehkä jo useampaan kertaan. Molemmat olimme ihan uuvuksissa. Minä ainakin aloin olla jo jonkin verran ärtynytkin. "Lähdetään kotiin ja jatketaan huomenna", ehdotin.

Ei sopinut hänelle. Hän on Härkä ja tekee sen mitä on päättänyt. Ja sillä kertaa hän oli päättänyt löytää uudet silmälasikehykset juuri sinä päivänä. Lopulta hänen silmänsä etsiytyivät kullanvärisiin kehyksiin, joita koristi kirkkaan vihreät "jalokivet". Juuri sellaiset, joita kaksikymmentä vuotta sitten olisi voinut kuvitella näkevänsä pankkineidin nenällä. Parhaimmillaan niin, että laseissa olisi ollut pidikenauha, jonka varassa ne olisi voinut välillä laskea rinnan päälle roikkumaan.

Ne kehykset hän halusi. Sovitteli niitä peilin edessä. Käänteli ja kallisteli päätään. Kyllä, nämä hän ihan ehdottomasti halusi.
Onneksi myyjä oli niin ammattitaitoinen, että onnistui kuin onnistuikin taivuttelemaan tämän härkä-tytön ajatukset niin, että asian päälle nukuttaisiin vielä yksi yö ja palattaisiin seuraavana päivänä tekemään kaupat, jos vielä siltä tuntuisi. Kehykset voitaisiin vaikka ottaa kotiin yön ajaksi.
Ei niitä mukaan otettu, eikä tosiaankaan palattu ostamaan. Levättyään hän oli taas se reipas pikkutyttö, joka halusi itselleen omanikäiselleen sopivat lasit, eikä mitään pankkineidin rillejä.

Tälle tarinalle nauramme vieläkin. Näin kerrottuna se todennäköisesti ulkopuolista ehkä korkeintaan hymyilyttää. Minulla sen sijaan on muistissa "koko paketti"; tiedän miltä lasit näyttivät, muistan oman väsymyksen ja myyjän auttavat eleet, tyttären jääräpäisyyden. Silloin ei naurattanut yhtään. Nyt naurattaa.  Rakastan tuota muistoa ylikaiken.

Tässä vielä kaksi takuuvarmaa juttua, joiden avulla terapoin itseäni. 45 sekunnin nauru kuulemma rentouttaa kaikki mahdolliset lihakset ihmisen kehossa. Totta ainakin on, että kunnon naurun jälkeen on niin rento olo, ettei mikään muu sellaista tunnetta saa aikaan.

"Siskoni poika oli noin kolmen vanha, kun hän oli tätinsä kanssa kesäpaikan saunassa. Täti istui ylälauteella, poika alempana. Täti seurasi pojan puuhasteluja. Tämä pesi huolellisesti itseään ja oli hyvin keskittynyt pesemään alavartaloaan. Täti kysyi varovasti, mitä poika teki. - Mun pitää harrrjata hurrrjan hyvin nää mun JUUREKSET!, kuului työhönsä keskittyneen pojan vastaus. Siinä vaiheessa tädille tuli äkkilähtö saunasta ulos nauramaan.

Oivallus juureksista sinänsä oli jo vertaansa vailla. Vielä uniikimmaksi jutun tekee se, että tuohon aikaan tällä pienellä kolmevuotiaalla oli vielä hyvin vahva ja persoonallinen kurkkuärrä. Se kruunasi tarinan hellyyttäväksi muistoksi.
En ollut paikalla, mutta pystyn hyvin kuvittelemaan hänet sinne vanhan, tummuneen saunan alalauteelle, emalivati vierellään ja hyvin vaahdotettu vamppu kädessään "juureksiaan" pesemässä. Näen pienen ruutuikkunan, horsman kukat ikkunanlasia vasten,  horsmien läpi siilautuvan ilta-auringon...

Paria kesää myöhemmin olin hänen kanssaan mustikkametsässä.

Juttelimme niitä näitä. Kerroin hänelle tyttäreni, hänen serkkunsa, aloittaneen koulussa ranskan kielen opettelemisen ja siitä, miten vaikeaa hänestä oli oppia ääntämään ranskalainen ärrä. "Mun ei tarrrrvii opetella. Mä osaan jo", kuului itsevarma vastaus syvällä kurkkuärrällä.

Kului vuosi ja taas mentiin mustikkaan. Poika oli menossa syksyllä eskariin. " Mitäs sun ranskalaiselle ärrälle kuuluu? Vieläkö se sujuu yhtä hyvin?", kysäisin kun muistin edelliskesäisen keskustelun. Minun mielestäni hänen ärränsä oli persoonallinen ja kaunis. Enkä muutenkaan ymmärrä, miksi ihminen ei saa pitää persoonallista puhetapaansa. Tarvitseeko kaikkia ässä- ja ärrävikoja korjata?
"Päinvastoin, nyt mun pitää yrittää päästä siitä EROON!"
Edessä oli puheterapeutille meno ja sekös harmitti pientä miestä.

Nämä tarinat saavat minut hyvälle tuulelle koska vaan. Parhaimmillaan vieläkin kieriskelen naurusta näitä ajatellessa ja sopivassa tilanteessa muille kertoessa. Muutamia vuosia sitten, kolmivuorotyössä ollessani takuuvarma naurun hetki oli kolmen-neljän aikaan aamuyöstä, kun takana oli kolme valvottua yötä ja sen viimeisen, neljännen jälkeen tiedossa kuuden päivän vapaa.  Siinä mielentilassa ei tarvinnut muuta kuin sanoa vastapäätä itseään seisovalle työkaverille: "muistatko sen jutun siitä siskoni pojasta..."

Uusiakin juttuja syntyy. Pojan "poikaset", nämä reippaat kaksi ja puolivuotiaat opettelevat ahkerasti elämässä tarvittavia kohteliaisuussääntöjä. Ruokapöydästä lähdettäessä osataan jo sanoa kiitos ilman että siitä tarvitsee erikseen joka kerta huomauttaa. Anteeksikin osataan pyytää, paitsi silloin, kun on vähän känkkäränkkäpäällä ja velipojalle on tullut annettua kunnolla kyytiä.
 
Eräänä päivänä Topsu oli istuskellut olohuoneen lattialla ilman paitaa leikkeihinsä hyvin keskittyneenä.

Äiti oli kysynyt, että laitetaanko Topsu paita päälle. "Ei kiitos", kuului kohtelias vastaus.

Tarina rakkaasta ystävästäni ja beduiinista

Yksi elämäni kauneimmista ystävyyssuhteistani päättyi kolme ja puoli vuotta sitten ystäväni kuolemaan. Tutustuimme kansalaisopistossa ikoninmaalauksen parissa ja vuosien varrella ystävyytemme syveni myös opiston ulkopuolelle. Tosin suurimman osan ajasta vietimme ikoneista puhuen. En tunne ketään toista, kuka olisi niin antaumuksella syventynyt harrastukseensa. Samalla antaumuksella hän syventyi kaikkeen muuhunkin rakastamaansa asiaan; perheeseensä, musiikkiin, kaikkeen. Koskaan ei tullut sellaista oloa, että hän olisi tehnyt jonkin asian puolihuolimattomasti.

 Hänellä oli suuri ja avara koti, jota hän asui yksin miehensä kuoleman ja lasten kotoa lähdön jälkeen. Kun vierailin hänen luonaan, meillä oli tapana tuntikausia vaeltaa huoneesta toiseen, nojailla ovenpieliin ja puhua pulputtaa; matkoista, ikoneista, lapsista...
"Saa meillä istuakin", hän aina lopulta totesi hymyillen ja niin jatkoimme jutustelua keittiön pöydän ääressä.  Välillä puhuimme hyvinkin syvällisiä, välillä taas olimme ilkikurisia kuin koulutytöt. Reilun kahden vuosikymmenen ikäero ei tuntunut missään. Ja hänen huumorintajunsa! Hillitty ja elegantti. Ja pieni pilke silmäkulmassa. Valmiina pieniin kurittomuuksiin, kuten "salakuljettamaan" muutaman kokonaisen muskottipähkinän  Kreetalta. Vuosia raastoin noista, jonkinlaiseksi huumeeksi luokiteltavista pähkinöistä , maustetta lasagnen juustokastikkeeseen. Yhtä puolikasta säilytän muistona hänestä.

 

Muutama vuosi ennen kuin hän sairastui vakavasti, hän teki kiertomatkan Egyptiin. Pyhän Katariinan luostari Siinailla oli varmaankin yksi huippukohdista sillä matkalla. Luulen, että jopa tärkein kaikista. Suurimman vaikutuksen siellä teki Kristuksen ikoni, jota yhdessä tutkimme monesti tuon matkan jälkeen. En tiedä olisinko koskaan oppinut tuota ikonia katsomaan samalla tavalla ilman häntä.
Tuohon luostarivierailuun liittyi tarina, joka lumosi minut kerta toisensa jälkeen. Hän ei kertonut sitä toistamiseen siksi, ettei olisi muistanut jo kertoneensa. Ei. Minä pyysin häntä kertomaan sen. Olin kuin lapsi, joka uudelleen ja uudelleen halusin kuulla saman sadun. Paitsi, että tämä satu oli totta.

Tapasin hänet viimeisen kerran kaksi viikkoa ennen hänen poismenoaan. Itsenäisyyspäivä oli takanapäin, olin juuri palannut Tartosta ja olimme sopineet, että menen hänen luokseen kertomaan Tarton matkan kuulumisia.Näkemästäni baletista ja kokemuksistani.
Hänellä itselläänkin oli muistoja Tartosta.
Lumesta ei ollut tietoakaan. Maa oli musta, taivaalta tuli jäistä vettä.
Hän lepäsi vuoteellaan niin pienenä ja hentona, linnunluisena. Puhuminen oli vaikeaa. Tuntui, että kaikki tärkeä oli jo sanottu. Lopulta rohkaisin mieleni ja kysyin, jaksaisiko hän kertoa minulle sen tarinan Pyhän Katariinan luostarista ja beduiinista. Vielä kerran, ajattelin, vaikka en tietenkään sanonut sitä ääneen.



Autoin hänet sängynlaidalle istumaan. Ikkunan takana sade piiskasi ikkunaa. Ulkona oli niin pimeää kuin lumettomassa joulukuussa vain voi olla.
Siinain polttava aurinko oli mahdollisimman kaukana siitä hetkestä.

"Matka luostarille alkoi aamuvarhaisella. Oli vielä pimeää. Tarkoitus oli olla perillä  auringon noustessa. Olin matkasta kaikkinensa sen verran väsynyt, että vuorelle kiipeäminen olisi ehkä ottanut liiaksi voimille, joten suostuin kamelikyytiin. Muiden kävellessä, minä keinahtelin kamelin selässä."
Tiesin, että hän olisi varmasti halunnut selvitä kiipeämisestäkin itse. Ehkä sana kuitenkin kertoi, että hän itsekin oli epäillyt voimiaan ja siksi suostunut kamelin kyytiin. He olivatkin ehtineet perille juuri parahiksi auringon kullatessa tienoon.

Luostarivierailu ja erityisesti se tietty Kristus-ikoni oli varmasti ollut hänelle  kaikkein tärkein, mutta koska hän tiesi tarkalleen, miksi tätä tarinaa rakastin, hän ohitti sen tällä kertaa kokonaan.
"Oli aika palata. Kyllä minä alaspäin selviäisin omin voimin, ajattelin. Opas oli  huolissaan, mutta vakuutin tuntevani voimani. Opas piti kuitenkin päänsä ja vierelleni ilmestyi nuori ja vahva beduiini. Hän osoitti kivimuuria. Minun tulisi kiivetä sille. "I will carry you", beduiini sanoi."  Koskaan ennen hän ei ollut kertonut minulle tarinaa englanniksi. Nyt nuo sanat tulivat jostakin muistin sopukoista kuin itsestään. " You can´t carry me. I´m too heavy.", hän puhui hiljaisella äänellä katse jossakin kaukana. Hänkö muka, pieni hento nainen, liian painava vahvan beduiini kannettavaksi? "You are not too heavy. I will carry you", beduiini intti. Hän piti pitkän tauon; kuin olisi juuri siinä hetkessä miettinyt nouseeko kivimuurille vai ei. "Ja niin minä nousin kivimuurille ja kiipesin beduiinin reppuselkään. Aluksi puristin silmäni tiukasti kiinni. Vuoren rinne oli jyrkkä ja polku kapea. Irtokivi sandaalin alla olisi hetkessä voinut syöstä meidät molemmat rotkoon. Ja sitten! Minä päästin itseni irti. Avasin silmäni ja annoin mennä. Jos syöksyisin rotkoon, menisin sinne nuoren ja komean beduiinin kanssa! Ja niin me menimme hurjalla loikalla alas vuorenrinnettä beduiinin viitan liepeet heiluen. Kun lopulta pääsimme alas ja bussin luona odottavien matkaseuralaisteni luo, he kaikki olivat niin hämmästyneitä, ettei kukaan ymmärtänyt yhtäkään kuvaa meistä ottaa."

 
Tarinaa  seurasi pitkä hiljaisuus. Näin, että hän oli syvällä muistoissaan.Ja tiesin, etten enää koskaan kuulisi tätä tarinaa hänen kertomanaan. Peittelin hänet lähtiessäni ja pidin hänen kuihtuneita käsiään käsissäni. Kotimatkan itkin kilpaa sateen kanssa. Muutamaa päivää ennen joulua sain suruviestin, jota olin jo osannut odottaakin. Ystäväni oli nukkunut pois.

Jäljelle jäi suru ja ikävä, jonka aika on muokannut kauniiksi muistoiksi. Sieluni silmin näen hänet liitävän beduiinin reppuselässä alas jyrkkää louhikkoista vuorenrinnettä, kasvoillaan vapautunut, ilkikurinen ja ehkä hieman hämmentynytkin ilme.
Ikonien maalaus hänen poismenonsa jälkeen ei enää sujunut. Maalasin hänen toivomuksestaan valmiiksi häneltä kesken jääneen, lahjaksi tarkoitetun ikonin. Tein sen hyvin varovaisella kädellä; vain välttämättömän.  Hänen viimeisimmän keskeneräisen ikonin sain lahjaksi hänen lapsiltaan. Se on edelleen keskeneräinen. En tiedä teenkö sitä koskaan valmiiksi. Se on hyvä juuri sellaisena. Muistuttamassa siitä, että kaikki tässä maailmassa ei tule aina valmiiksi.
Kauan kuljin kuin eksyksissä, kunnes lopulta annoin periksi ja laitoin maalaustarvikkeet pois. Niin monta yhteiseksi suunniteltua työtä jäi tekemättä "oppiäitini" lähdettyä. Niiden aika tulee ehkä myöhemmin. Jonakin päivänä...
Vuosi hänen lähtönsä jälkeen minusta tuli hänen laillaan kaksosten mummi. Niin mielelläni olisin senkin asian hänen kanssaan jakanut. 

Muistoissa päällimmäisenä on hänen lempeä lämpönsä ja lempimuisto on ylivoimaisesti tarina beduiinista.
En ole koskaan käynyt Pyhän Katariinan luostarissa, mutta hengessä mukana sain hänen kanssaan tehdä tuon matkan monesti.                      
(Tarinan kuvat ovat omilta matkoiltani Luxorista, Israelista ,Turkista ja Viron Tartosta.)

Sudenkorento ja västäräkki

Lapsuuden onnellisimpiin muistoihin liityvät kalareissut isän kanssa. Niiden määrän perusteella voisin sanoa eläneeni todella onnellisen lapsuuden. Olimme isän kanssa kalassa AINA. 
Kesällä melkein "asuimme" veneessä. Aamuvarhaisella aloitettiin. Useimmiten heiteltiin virveliä ja kotiin lähtiessä nostettiin edellisenä iltana lasketut verkot. 
Kun vene hiljalleen lipui ruohikon reunaa ja aurinko alkoi lämmittää, suuret sudenkorennot alkoivat usein lennellä ympärillämme. Ne leijuivat pitkiäkin aikoja paikallaan, ampaisivat sitten liikkeelle ja laskeutuivat  yhtäkkiä rantakaislikkoon. Virvelinsä kelaamiseen keskittynyt isäni vilkaisi niitä olkansa yli ja totesi: "katohan, isä-ukkohan se siinä".
Isä-ukko oli isäni isä. Minun ukkini. Tai joksi häntä mahdollisesti olisi kutsuttu, jos hän olisi elänyt. Ukki oli kuollut isän ollessa pieni, joten isänikin muisti kuvat hänestä olivat huteria..
Isän isä oli eläessään ollut tukkijätkänä Saimaalla. Vanhan uskomuksen mukaan  Saimaan tukkijätkät muuttuivat sudenkorennoiksi kuoltuaan.
Koko lapsuuteni kutsuin sudenkorentoja isä-ukoksi. Kutsun vieläkin. Ja joka kerran sudenkorennon nähdessäni muistan isäni ja uskon, että ukkini, hän josta ei siis koskaan tullut ukkiani, on tullut minua katsomaan.

Kun isäni 30 vuotta sitten kuoli, hän ei muuttunut sudenkorennoksi. Muistan selvästi, että siunauksen jälkeen tuona elokuun lopun aurinkoisena päivänä isän haudan vierellä kasvaneen pienen männyn rungon ympärillä hypähteli västäräkki. Tuo pieni yksityiskohta on kirkkaana mielessäni, vaikka tuossa tilanteessa oli niin paljon muutakin ajateltavaa.

Äidin kuoleman jälkeen asia kirkastui minulle. Kun äiti oli siunattu (molempien siunaus suoritettiin elokuun lopun lämmössä haudan äärellä) tuon samaisen männyn, joka lähes kahdessa vuosikymmenessä oli kasvanut jo isoksi puuksi, ympärille ilmestyi västäräkkipariskunta. Hetken aikaa ne kisailivat keskenään. Muistoissani näen ne tanssimassa samanlaista tanssia, mitä sääsket tanssivat keväällä ilmojen lämmettyä. Toistensa ympärillä, ylös ja ylös kieppuen. Sitten ne lensivät tiehensä.
Tanssissa oli sellaista riemua, että se vieläkin saa hymyn kasvoilleni, kun sitä ajattelen. Häätanssi. Jälleennäkeminen pitkän eron jälkeen.


Pari vuotta äidin kuoleman jälkeen muutimme omakotitaloon.

Ensimmäisenä keväänä pihapiiriimme muutti västäräkkipariskunta.

Västäräkki-lapsonen

Ne keikuttelivat pyrstöjään keittiön ikkunan alla ja tekivät pesänsä halkopinoon. Loppukesästä pientä perhettä esiteltiin meillekin. Västäräkkilapset olivat pelottomia, ruokailivat emon seurassa meistä välittämättä.
Kun seuraavana keväänä kaikki toistui, palautui isän ja äidin hautajaiset mieleeni. "Mummi" tuli, totesin, kun västäräkki taas asteli pihalla.
Siitä lähtien västäräkkiä on kutsuttu perheessäni mummiksi. Kesä toisensa jälkeen mummi muuttaa pihallemme. Ei yksin, sillä loppukesästä perhe on aina lisääntynyt kahdella tai kolmella uudella perheenjäsenellä.
Kaikki nämä vuodet olemme puhuneet vain mummista. Tänään oivalsin, että enimmäkseen pihallamme tepasteleva  västäräkki on uros. Erotan ne nyt toisistaan. Uroksen päälaki on kiiltävän musta, naaraan harmaa. Olen vain niin vahvasti liittänyt isäni sudenkorentoon, etten ole missään vaiheessa ajatellut häntä västäräkkinä.

 Olen kyllä kuullut puhuttavan sielunlinnuista, mutta en ole koskaan asiaa sen tarkemmin ajatellut. Edes "mummin" kohdalla. Muistan kokeneeni toisenkin, syvästi koskettaneen, erilaisen lintutarinan. Se tapahtui nuorehkona kuolleen lähisukulaisen hautajaisissa. Saattojoukko seisoi haudan äärellä maaliskuisena iltapäivänä. Päivä oli pilvinen, sade tuli taivaalta raskaana räntänä. Kun arkku oli laskettu hautaan, katsoin taivaalle. Suuri, tumma lintu lensi yläpuolellamme meistä pois päin. Ajattelin, että se oli poismenneen viimeinen tervehdys. Minulle tuli lohduton olo, vaikka kuinka yritin ajatella, että vakavasti sairaana olleen oli nyt hyvä olla. Seurasin lintua, kunnes se katosi tummien kuusien taakse, näkymättömiin.
En tiedä näkikö sitä kukaan muu saattojoukossa mukana olleista. Ehkä nämä ovat niin henkilökohtaisia kokemuksia, että niistä puhutaan vain harvoille.

Niin tai näin, minusta on lohdullista ajatella, että isä ja äiti viettävät kesiänsä lähelläni. Olivatpa he sitten sudenkorennon, västäräkin tai minkä tahansa muun eläväisen muodossa minua heistä muistuttamassa.  Tavalla tai toisella elämä jatkuu. Ainakin muistoissa, jos ei muuten.
Itse haluaisin jatkaa elämääni perhosena. Onko Amiraaliperhonen liian maskuliininen? Voisinko olla AmiraaliTARperhonen?

Vaari LUPASI!


Ulkoilun päätteeksi vaari oli antanut kaksosille luvan pomppia hetken trampoliinilla. Yksi kerrallaan. Se on itsestään selvä sääntö, eikä sitä kumpikaan edes kyseenalaista. Ase sai tälläkertaa ensimmäisen pomppimisvuoron. Topsu touhusi omiaan hiekkalaatikolla.

Ilta alkoi kuitenkin olla sen verran pitkällä, että mummin ja vaarin kotiinlähtöä piti alkaa vähän kiirehtiä. Kun Ase oli hetken pomppinut ja ihan oma-aloitteisesti tällä kertaa halusi lopettaa, vaari nappasi hänet syliinsä ja sanoi, että nyt lähdetään sisälle syömään pannaria. Lisäsi kuitenkin, että jospa Topsu ei tällä kertaa pomppisikaan, kun muisti luvanneensa.
Normaalisti pienikin vihjaisu pannarista sai tämän pikkumiehen kääntämään tossut kohti ruokapöytää. Nyt oli kuitenkin kyse jostakin tärkeämmästä. Vaarin antamasta lupauksesta.
En ole aikoihin nähnyt sellaista päättäväisyyttä edes aikuisen katseessa, millä tämä kaksi ja puolivuotias miehen alku minuun katsoi. "Vaari LUPASI, että minä saan pomppia!"
 
En ollut ollut paikalla silloin, kun asiasta oli sovittu, mutta ei käynyt mielessäkään epäillä hänen sanojaan. Niin painokkaasti ne tulivat. Hänen katseensa! Hämmentynyt siitä, ettei hän lupauksesta huolimatta pääsisikään pomppimaan. Ja loukkaantunut! Hänet on petetty pahemman kerran.

Tietysti hän pääsi pomppimaan.
Muutama pomppu trampalla ja pikkumies oli tyytyväinen. Ja valmis sisälle syömään pannaria.

Jälkeenpäin jäin miettimään, että olin sen päivän aikana kuullut useammankin kerran Topsun sanovan; "lupasi". "Isi LUPASI että saan katsoa Palomies Samia kun lautanen on tyhjä", "äiti LUPASI..."
Ja se katse! Niin täynnä päättäväisyyttä kuin noin pienen miehen katseessa voi olla. Jos jotakin on LUVATTU, niin siitä pidetään kiinni. Eikö niin?!

Varmasti kaikki vanhemmat ja mummit, vaarit ja muut syyllistyvät aina silloin tällöin lupaamaan lapselle vähän enemmän kuin edes aikovat toteuttaa. Lahjonnaksikin sitä voinee kutsua. Pikkuinen niin helposti unohtaa, mitä hetki sitten luvattiin. Hän elää juuri siinä hetkessä, eikä välttämättä kotiin tullessa enää muista, että puistosta lähtiessä luvattiin kotona jätski, jos lähtö sujuu reippaasti. Ainakin lupaaja olettaa niin.
En kyllä tunnusta kovin usein tuollaista epäreiluutta tehneeni. Mutta joskus kyllä. Se on myönnettävä.

Asen ja Topsun kohdalla se aika on nyt auttamattomasti ohi. Tästä eteenpäin katteettomia lupauksia ei enää anneta. Jos jonkun lupauksen jostakin syystä joutuu pyörtämään, (ja niinhän joskus auttamattomasti käy) se on pystyttävä perustelemaan näille miehen aluille ihan yhtä hyvin kuin sen perustelisi aikuisellekin.

Luottamus on yksi ihmisen peruskiviä. Jos sitä ei ole, koko rakennus horjuu. Olen vain edelleenkin hyvin hämmentynyt, miten pienenä ihminen loppujen lopuksi ymmärtää luottamuksen perusajatuksen. Kahden ja puolen vuoden aikana hän on sentään oppinut niin valtavasti suuria asioita; noussut jaloilleen, oppinut kävelemään, juoksemaan, syömään itse, käymään pöntöllä (ei potalla, koska "isot miehet" käyvät pöntöllä), puhumaan, puhumaan ja puhumaan.   Sanomaan kiitos ja pyytämään anteeksi. Keskustelemaan!

Tämä keskustelun pätkä on viime sunnuntain rataslenkiltä. Vastaan ajoi polkupyörällä mies kyynärsauva mukanaan.
Ase: " Setällä oli varmasti jalka pipi." Minä: "Mistä niin päättelit?" A: " Setällä oli keppi mukana."  T osallistui keskusteluun toteamalla: "Papalla on MYÖS jalka pipi."
Kuulostaa ehkä yksinkertaiselta, mutta noin pienten miesten suusta se ei kyllä sitä ole. Papalla on jalka leikattu ja hänellä on kepit. Tämän yhdistäminen ohi

ajaneeseen mieheen ja T:n tarkennus, että papalla on myös jalka kipeä on  ihan oikeaa keskustelua. Samasta aiheesta olisi varmasti riittänyt enemmänkin keskusteltavaa, ellei ohi ajanut moottoripyörä olisi vienyt huomiota.

Ja nyt nämä keskustelevat pikkumiehet ovat jo tietoisesti oivaltaneet luottamuksen. Sen mitä tarkoittaa, kun jotakin luvataan. Tähän saakka heidän luottamus on perustunut toisten varaan. Kaikki heidän tarpeensa on tyydytetty; ruokittu, vaihdettu kuiva vaippa, hellitty ja rakastettu.
Tästä eteenpäin luottamus on molemminpuolista. Ei ainoastaan niin, että aikuisten on pidettävä lupauksensa. Myös heidän itsensä on alettava miettiä, mitä tarkoittaa, kun lupaa tekevänsä jotakin.
Toki sitä on harjoiteltu jo jonkin aikaa. " Sovitaanko niin, että..." , "lupaatko mummille, että..."  Joo, joo on yleisin vastaus ja asia unohtuu samantien, kun pienet jalat kipittävät vähän kauemmaksi.

Miten paljon tapahtuukaan näinä ensimmäisinä elinvuosina asioita, jotka vaikuttavat ihmisen koko elämään! Vaikka niistä ei vanhempana mitään konkreettista muistoa olekaan. Eihän kukaan sentään MUISTA kaksi ja puolivuotiaana kokemaansa oivallusta luottamuksesta! Mutta siellä se on, syöpyneenä alitajuntaan ja ohjaa sieltä käyttäytymistäsi halusitpa tai et. Jos lapsi tässä vaiheessa kadottaa luottamuksen läheisiinsä, palaako se kokonaan koskaan? Jos lapsi tulee petetyksi, oppiiko hän itsekään pitämään lupauksiaan? Miten tärkeä ja herkkä vaihe tämä onkaan ihmisen elämässä.

Omien lasten kanssa tällaisia tuskin tuli paljon pohdittua. Arvot varmasti olivat kohdallaan, mutta ei niitä sen syvemmin osannut tai edes ehtinyt analysoimaan. Mummina tilanne on toinen. Nyt on aikaa ja ennenkaikkea elämänkokemusta. Tätä varten isovanhemmat ovat olemassa. Kulkemassa lasten vanhempien rinnalla. Herkkinä niille asioille, joihin vanhemmat eivät siinä arjen myllytyksessä ehdi aina kiinnittämään huomiota.
Miten mukava oli nytkin poikien äidin kanssa jutella omista huomioista tämän luottamusasian tiimoilta. Minä en mummina kasvata heidän lapsiaan. Vastuu on vanhemmilla. Minä olen rinnallakulkija, matkakumppani.
Pienet ihmiset tarvitsevat rinnalleen turvallisia aikuisia. Meidän pikkumiehet ovat onnekkaimmista onnekkaimpia. Turvaverkko ympärillä on vahva. Mummo käy melkein päivittäin. Sadan kilometrin välimatkasta huolimatta mekin näemme lähes joka viikonloppu. Ainakin joka toinen. Lukemattomat ovat jo kilometrit vaarin auton mittarissa, joita näiden parin vuoden aikana on ajettu.

Luottamuksesta on kysymys silloinkin, kun mummin ja vaarin on aika lähteä omaan kotiin. Aluksi sunnuntai-iltaisin erottiin suuren itkun saattelemana. Nyt kun tarkemmin muistelen juuri Topsulle ero oli aina vaikeampaa. Nyt hän ymmärtää ja ennenkaikkea luottaa siihen, että mummi ja vaari eivät jätä vaan tulevat taas takaisin. Niinpä lähtiessä saakin aina kunnon halin ja iloisen vilkutuksen.