Isovanhempana olemisen ihanuus (ja kurjuus)


Jokin aika sitten selailin jotakin aikakauslehteä mummo-ystäväni luona. Saattoi olla ET-lehti tai jokin muu kypsempään ikään ehtineelle suunnattu lehti. Joka tapauksessa lehdessä oli palsta, jossa asiantuntija vastasi ihmissuhteita koskeviin kysymyksiin. Kysymyksessään Pentti (nimi siis jo lehdessä muutettu) pohdiskeli ongelmaksi muodostunutta tilannettaan. Pentti oli eläköitynyt joitakin vuosia sitten, kuten vaimonsakin. Oli alettu matkustella ja nauttia ansaitusta vapaudesta työvuosien jälkeen.
Heillä oli myös lapsenlapsi, muistaakseni noin viiden vanha. Pentti oli haltioitunut tästä pienestä ihmisestä, tunsi itsensäkin taas aika ajoin lapseksi ja olisi halunnut viettää enemmän aikaa lapsenlapsensa kanssa. Vaimo oli ilmoittanut, ettei mummina olo KIINNOSTANUT häntä. Hän ei siirtäisi yhtäkään golfkerhon tai mihinkään muuhunkaan harrastukseensa liityvää menoa lapsenlapsensa takia. Hän oli oman lapsensa aikanaan hoitanut, tytär saisi huolehtia omastaan. Hän halusi elää itselleen ja nauttia elämästään.
Tilanne ahdisti Penttiä. Jopa niin paljon, että hän oli jo alkanut harkita avioeroa; pitkän liittonsa purkamista. Lapsenlapsen takia!?

Mitä asiantuntija vastasi? Mitä tuohon edes voi vastata? Avioero? Lapsenlapsen takia?  Voisiko Pentti harkita käyvänsä enemmän itsekseen lapsenlapsensa luona? Jospa mummikin sitten joskus...? Plaa-plaa-plaa...Kaikki varmasti ennenpitkää kääntyisi hyväksi.

Minäkin haluaisin sanoa sinulle jotakin, Pentti. Minä en ole psykologi enkä minkään muunkaan alan koulutettu asiantuntija. Minun "asiantuntejuuteni" perustuu käytännön kokemuksiin, kahden ja puolen vuoden "mummiuteen".

"Pentti hyvä. Olenko ihan väärässä, että eroajatustesi taustalla on jotakin paljon muutakin kuin vaimosi haluttomuus isoäitiyteen? Sinä sen tiedät. Jos näin on, niin kannattaisiko sinun paneutua niihin asioihin, jotka todellisuudessa suhteessanne hiertää? Kyllä minustakin kuulostaa kummalliselta, että eroaisit lapsenlapsesi takia.
Kaikesta sanomastasi kuulee, että rakastat pientä lapsenlastasi ylikaiken. Haluat olla hänelle hyvä vaari ja ennen kaikkea NAUTIT osastasi. Tunnet välillä itsesikin lapseksi hänen kanssaan touhutessaan.

Minäpä kerron sinulle. Tee kuten minä teen. Laukkaa keppiheposilla tukka hulmuten pitkin pihoja pienen tyttösi kanssa. Istu hiekkalaatikon reunalla kahvia juomassa, mutta muista, ettei sitä kahvia saa OIKEASTI juoda! Minä opin sen viime viikonloppuna, kun oma kullanmuruni laittoi minulle kahvia, kermaa ja kermavaahtoa uudella kahviastiastollaan. Kuppia huulille nostaessani hän katsoi minua hieman huolestuneena ja totesi sitten: "mummi, älä juo sitä OIKEASTI".
Jos selkä ja polvet taipuvat, ja ymmärtääkseni sinä olet hyvässä kunnossa, ahtaudu sinne leikkimökin pöydän ääreen. Siellä juodaan parhaat kahvit ja keskustellaan henkevimmät tarinat.
Hypätkää pyörän selkään ja ajelkaa satamaan katselemaan laivoja tai metsään kuuntelemaan linnun laulua, tai mitä ikinä siellä lähiympäristössä onkaan. Maailmassa on miljoona asiaa, mikä kiinnostaa viisi-vuotiasta. Vaarin seurassa kaikki on moninkerroin mukavampaa.

Jos vaimosi haluaa istua päivät rouvaystäviensä seurassa canastaa pelaamassa, hän tehköön niin. Vai mitä ne hienot rouvat iltapäivisin kahvikuppostensa ja petit four-leivostensa äärellä pelaavat? Onko olemassa canasta-peli? Heitin hatusta. (Kyllä on. Tarkistin juuri googlettamalla.) Hän kutsuu sitä omaksi laatuajakseen ja se hänelle suotakoon. Hän sanoo, että on aikanaan oman lapsen hoitanut ja omasta mielestään siis mitä ilmeisemmin suorittanut sen, mitä elämä häneltä lisääntymisen suhteen odottaa.


Niin minäkin hoidin omat lapseni. Jopa kotiäitinä kymmenen vuotta. Laitoin ruoan, pesin pyllyt, tutkin muurahaisia metsän reunassa. Se oli ihan mukavaa, mutta lastenlasten kanssa se on vielä sata kertaa mukavampaa. Heidän kotonaan minä en ole taloudenhoitaja (vaikka ripustan kyllä mielelläni pyykit kuivumaan), en kokki (vaikka useinkin laitan ruokaa), en lastenhoitaja, vaikka aamusta iltaan leikin, leikin ja leikin. Minä olen mummi! Mummin päivä alkaa siitä, kun kaksoset kuorossa aamuvarhaisella huutavat yläkertaan portaiden alapäässä "Mummii, tuuu meille leikkimäääään!" Ja  päättyy illalla  kunnon haleihin ja suukkoihin.
Kellon ympärys siinä vauhdissa uuvuttaa fyysisesti. Mutta ihminen on merkillisesti rakennettu kokonaisuus. Fyysinen väsymys korjautuu nukkumalla, kun vastapainona on henkinen mielihyvä. Vaikka illalla on miten väsynyt, on seuraavana aamuna taas valmis uusiin leikkeihin.

Vastuu lapsista kuuluu heidän vanhemmilleen. Minun ei TARVITSE kantaa vastuuta siinä mielessä, mitä olen useinkin isovanhempien kuulee lapsia "tehneistä" lapsistaan sanovan. Että itse ovat lapsensa tehneet, kantakoon myös niistä vastuun. Minä ajattelen toisin. Minä SAAN olla mukana kantamassa vastuuta. Pelisäännötkin ovat yhteisiä. Jos isä tai äiti jonkin asian kieltää, on turha tulla kysymään mummilta lupaa. Ja toisin päin. Mummin ja vaarin sana painaa yhtälailla. Minä SAAN olla mukana heidän elämässään. Lapset ja lapsenlapset ovat minulle arvokkaimmat lahjat, mitä elämässäni olen  saanut! Mikään ei ole arvokkaampaa.
Minä olen jo omia lapsia tehdessäni ymmärtänyt, että minun vastuuni ei lopu siihen päivään, kun lapseni täyttävät 18 vuotta. Minun vastuuni jatkuu läpi elämän, aina viimeiseen päivään saakka.

 Kymmenisen vuotta teimme matkan, Azoreille. Se oli hopeahääpäivämatkamme. Silloin minulla ei vielä ollut omasta mummiudesta tietoakaan.

Sieltä mieleeni on jäänyt pysyvästi eräs ravintolakäynti. Ravintolaan oli katettu piiiitkä pöytä, ainakin kolmelle kymmenelle. Arvelimme siihen tulevan jonkin juhlaseurueen. Mitä vielä! Ihan tavallinen koko perheen yhteinen sunnuntailounas. Mummot, papat, vaarit, vauvat, isät, äidit ja monen ikäiset lapset. Voi sitä melskettä ja hälinää. Pöytään kannettiin valtavia vadillisia cozidoa, paikallista, maahan kaivetuissa kuopissa kuumien lähteiden läheisyydessä kypsytettyä, perinneruokaa. Vauvat kulkivat sylistä toiseen. Meno oli hallittua kaaosta. Se oli elämää isolla Eellä. Ja sellainen elämä ei ole mahdollista, jos isovanhemmat näkevät lapsenlapsiaan vain kerran vuodessa pakollisilla syntymäpäiväkutsuilla. Siihen tarvitaan yhdessä elämistä ja välittämistä vähän enemmän.
Katselin kateellisena.  Jonakin päivänä minäkin haluaisin kokea saman. Ehkä vähän pienemmässä mittakaavasssa, mutta kuitenkin...

Nauti sinä, Pentti, elämästäsi tämän pienen ihmisen rinnalla. Hulluttele ja hassuttele. Anna omaa aikaasi ja saat kaiken moninkertaisena takaisin. Mutta senhän sinä jo tiedätkin. Ja senkin, että sitä mitä se yhdessä olo teille molemmille antaa, ei mitata minkään valtakunnan valuutalla, vaikka se kasvaakin korkoa koron päälle.
Jonakin päivänä vaimosi canasta-ystävättäret lähtevät tästä elämästä. Katoavat yksi kerrallaan. Laatuaika hupenee. Niinhän täällä meille kaikille käy. Jonakin päivänä hän saattaakin löytää itsensä yksin tuijottamassa ikkunasta ulos ja odottamassa, että joku tulisi käymään. Tulisi edes tyttären tytär. Mikä kumma sitäkin vaivaa, kun ei mummiaan muista olevan olemassakaan?  Vaarin kanssa kyllä kulkee, vie mökilleen ja houkuttelee vielä ulkomaanreissuilleenkin. Vanhaa miestä!

Sellaista se on. Elämä.

Ja jos meille, Pentti, oikein hyvin käy, pääsemme vielä mukaan "kolmannellekin" kierrokselle. Kuka ties jonakin päivänä saamme pitää sylissä lapsenlapsenlastamme. Se se vastaa mukavaa olisi!"