Muistatko, kun...


Aina ei naurata. Eikä tarvitsekaan. Mutta joskus on saatava nauraa ihan hervottomasti. Mikään ei ole yhtä vapauttavaa kuin nauraa koko sydämen kyllyydestä, kieriskellä naurussaan.

Niitä hetkiä varten minulla on varastossa muutama kestojuttu, jotka lähes poikkeuksetta saavat minut repeämään nauruun. Ne ovat niitä tarinoita, joita ei missä tahansa tilanteessa uskalla päästää ajatuksiinsa. Parhaiten ne toimivat yksin ollessa. Silloin, kun voi kenenkään näkemättä ulvoa ja hirnua naurusta; tyrskiä itsensä uuvuksiin. Herra Hoo on tosin muutaman kerran havahtunut keskellä yötä nauruuni. Sille ei vaan voi mitään. Näillä tarinoilla on taipumus tulla mieleen aamuyön tunteina. On pakko nauraa.

Jos niillä jutuilla aikoo saada saman reaktion muissa, on harkittava tarkkaan minkälaisessa tilanteessa jutut kertoo. Sama hauska tarina, mikä itseään naurattaa vuodesta toiseen, ei välttämättä naurata jutun taustoja tuntemattomia ollenkaan. Pelkkä tarina ei riitä. Siihen liittyvät myös eleet, ilmeet ja monet muut tilanteessa aistitut asiat, joita on mahdoton kuvailla ulkopuoliselle.

Vuosia nauroimme tyttäreni kanssa hänen silmälasien valinnalleen. Meidän ei tarvinnut muuta sanoa kuin "muistatko, kun..." ja nauru lähti hervottomaan lentoon. Edes silmälasi sanaa ei naurultaan saanut sanotuksi. Piti vain näyttää ne elekielellä.
Hän oli ehkä kymmenen vanha, en muista tarkalleen. Olimme kiertäneet kaikki kaupungin silmälasiliikkeet, jotkut ehkä jo useampaan kertaan. Molemmat olimme ihan uuvuksissa. Minä ainakin aloin olla jo jonkin verran ärtynytkin. "Lähdetään kotiin ja jatketaan huomenna", ehdotin.

Ei sopinut hänelle. Hän on Härkä ja tekee sen mitä on päättänyt. Ja sillä kertaa hän oli päättänyt löytää uudet silmälasikehykset juuri sinä päivänä. Lopulta hänen silmänsä etsiytyivät kullanvärisiin kehyksiin, joita koristi kirkkaan vihreät "jalokivet". Juuri sellaiset, joita kaksikymmentä vuotta sitten olisi voinut kuvitella näkevänsä pankkineidin nenällä. Parhaimmillaan niin, että laseissa olisi ollut pidikenauha, jonka varassa ne olisi voinut välillä laskea rinnan päälle roikkumaan.

Ne kehykset hän halusi. Sovitteli niitä peilin edessä. Käänteli ja kallisteli päätään. Kyllä, nämä hän ihan ehdottomasti halusi.
Onneksi myyjä oli niin ammattitaitoinen, että onnistui kuin onnistuikin taivuttelemaan tämän härkä-tytön ajatukset niin, että asian päälle nukuttaisiin vielä yksi yö ja palattaisiin seuraavana päivänä tekemään kaupat, jos vielä siltä tuntuisi. Kehykset voitaisiin vaikka ottaa kotiin yön ajaksi.
Ei niitä mukaan otettu, eikä tosiaankaan palattu ostamaan. Levättyään hän oli taas se reipas pikkutyttö, joka halusi itselleen omanikäiselleen sopivat lasit, eikä mitään pankkineidin rillejä.

Tälle tarinalle nauramme vieläkin. Näin kerrottuna se todennäköisesti ulkopuolista ehkä korkeintaan hymyilyttää. Minulla sen sijaan on muistissa "koko paketti"; tiedän miltä lasit näyttivät, muistan oman väsymyksen ja myyjän auttavat eleet, tyttären jääräpäisyyden. Silloin ei naurattanut yhtään. Nyt naurattaa.  Rakastan tuota muistoa ylikaiken.

Tässä vielä kaksi takuuvarmaa juttua, joiden avulla terapoin itseäni. 45 sekunnin nauru kuulemma rentouttaa kaikki mahdolliset lihakset ihmisen kehossa. Totta ainakin on, että kunnon naurun jälkeen on niin rento olo, ettei mikään muu sellaista tunnetta saa aikaan.

"Siskoni poika oli noin kolmen vanha, kun hän oli tätinsä kanssa kesäpaikan saunassa. Täti istui ylälauteella, poika alempana. Täti seurasi pojan puuhasteluja. Tämä pesi huolellisesti itseään ja oli hyvin keskittynyt pesemään alavartaloaan. Täti kysyi varovasti, mitä poika teki. - Mun pitää harrrjata hurrrjan hyvin nää mun JUUREKSET!, kuului työhönsä keskittyneen pojan vastaus. Siinä vaiheessa tädille tuli äkkilähtö saunasta ulos nauramaan.

Oivallus juureksista sinänsä oli jo vertaansa vailla. Vielä uniikimmaksi jutun tekee se, että tuohon aikaan tällä pienellä kolmevuotiaalla oli vielä hyvin vahva ja persoonallinen kurkkuärrä. Se kruunasi tarinan hellyyttäväksi muistoksi.
En ollut paikalla, mutta pystyn hyvin kuvittelemaan hänet sinne vanhan, tummuneen saunan alalauteelle, emalivati vierellään ja hyvin vaahdotettu vamppu kädessään "juureksiaan" pesemässä. Näen pienen ruutuikkunan, horsman kukat ikkunanlasia vasten,  horsmien läpi siilautuvan ilta-auringon...

Paria kesää myöhemmin olin hänen kanssaan mustikkametsässä.

Juttelimme niitä näitä. Kerroin hänelle tyttäreni, hänen serkkunsa, aloittaneen koulussa ranskan kielen opettelemisen ja siitä, miten vaikeaa hänestä oli oppia ääntämään ranskalainen ärrä. "Mun ei tarrrrvii opetella. Mä osaan jo", kuului itsevarma vastaus syvällä kurkkuärrällä.

Kului vuosi ja taas mentiin mustikkaan. Poika oli menossa syksyllä eskariin. " Mitäs sun ranskalaiselle ärrälle kuuluu? Vieläkö se sujuu yhtä hyvin?", kysäisin kun muistin edelliskesäisen keskustelun. Minun mielestäni hänen ärränsä oli persoonallinen ja kaunis. Enkä muutenkaan ymmärrä, miksi ihminen ei saa pitää persoonallista puhetapaansa. Tarvitseeko kaikkia ässä- ja ärrävikoja korjata?
"Päinvastoin, nyt mun pitää yrittää päästä siitä EROON!"
Edessä oli puheterapeutille meno ja sekös harmitti pientä miestä.

Nämä tarinat saavat minut hyvälle tuulelle koska vaan. Parhaimmillaan vieläkin kieriskelen naurusta näitä ajatellessa ja sopivassa tilanteessa muille kertoessa. Muutamia vuosia sitten, kolmivuorotyössä ollessani takuuvarma naurun hetki oli kolmen-neljän aikaan aamuyöstä, kun takana oli kolme valvottua yötä ja sen viimeisen, neljännen jälkeen tiedossa kuuden päivän vapaa.  Siinä mielentilassa ei tarvinnut muuta kuin sanoa vastapäätä itseään seisovalle työkaverille: "muistatko sen jutun siitä siskoni pojasta..."

Uusiakin juttuja syntyy. Pojan "poikaset", nämä reippaat kaksi ja puolivuotiaat opettelevat ahkerasti elämässä tarvittavia kohteliaisuussääntöjä. Ruokapöydästä lähdettäessä osataan jo sanoa kiitos ilman että siitä tarvitsee erikseen joka kerta huomauttaa. Anteeksikin osataan pyytää, paitsi silloin, kun on vähän känkkäränkkäpäällä ja velipojalle on tullut annettua kunnolla kyytiä.
 
Eräänä päivänä Topsu oli istuskellut olohuoneen lattialla ilman paitaa leikkeihinsä hyvin keskittyneenä.

Äiti oli kysynyt, että laitetaanko Topsu paita päälle. "Ei kiitos", kuului kohtelias vastaus.