Mitä syötäis?

Hirvipaistia, eiku lihapullia, eiku savustettua lohta, eiku...

Maailman parhaat naapurit asuvat yksi talo meiltä alaspäin. Heidän kanssaan olemme viettäneet vuosien varrella lukemattomia mukavia hetkiä;
kilistelty maljoja (aina löytyy syytä pieneen juhlaan), paistettu lettuja, syöty pizzaa puutarhassa, eväitä mustikkametsässä,
vatukossa ja 
sieniretkillä, kahviteltu ja syöty illallisia. Ruoka ja juomat ovat tärkeitä, mutta tärkeintä kaikesta on yhdessäolo.

Monen monta kertaa olemme pitäneet jalkojamme saman pöydän alla.Viime aikoina illalliset ovat olleet harvinaisempia, koska useimmat viikonloput vierähtävät pikkumiesten luona. Jopa perinteiset blinikestit helmi- maaliskuussa jäivät tänä vuonna pitämättä.

Pari viikkoa sitten päätimme kuitenkin vaarin kanssa "vetää henkeä" ja laiskotella kotona koko viikonlopun. Siis mitä parhain tilaisuus kutsua ystävät syömään. Oivallus tuli herra Hoolta torstai-iltana. "Huomen illalla syödään porukalla." Hyvä ajatus! Mitä laitetaan ruoaksi? 

Olisiko pakasteessa vielä jäljellä syksyllä hankittua hirvenlihaa? 
Marraskuun lopulla  meille matkasi Keski-Suomesta auton takakontissa puolikas hirvenvasa.

Ystävällinen, tuttu lihamestari paloitteli lihan verannallamme ammattitaitoisesti. Pakastin täyttyi taidokkaasti leikatuista fileistä, paisteista, keittolihoista, vanhalla, kunnon lihamyllyllä jauhamastamme jauhelihasta. Olemme koko talven herkutelleet tällä luomulihalla; iso paisti porukalla pääsiäisenä, sisäfile tyttären maisteriksi valmistumisen kunniaksi äitienpäivänä, lihasoppaa pakkaspäivän lämmikkeeksi...

Herra Hoo löysi kuin löysikin pakasteesta pienen paistin. Se painoi reilun kilon. Teippiin oli kirjoitettu "jokin paisti" (en siis ollut kuunnellut lihamestaria tarpeeksi tarkkaavaisena). Jostakin muistin lukeneeni ohjeen, jossa paistin valmistus aloitetaan jäisestä lihasta. Routapaisti. Ohje löytyi helposti, kiitos googlen.
Sen enempää miettimättä jäinen liha laitettiin uuniin kuuden maissa torstai-iltana. Uunin lämpötila säädettiin 80 asteeseen ja oletettu valmistumisaika oli puolen yön tietämissä.
Jossakin vaiheessa keitin mausteliemen, johon paisti kypsennyksen jälkeen laitettaisiin maustumaan. Uunissahan se oli "naturel".
Kaikki eteni käsikirjoituksen mukaan. Liha suli ja kypsyi hiljalleen, digitaalinen lämpömittari asennettiin lihan paksuimpaan kohtaan, (herra Hoo asensi), sisälämpötila nousi tasaiseen tahtiin. 64 asteen kohdalla ajattelin, että olemme kypsennyksen loppuvaiheessa. Uni alkoi jo painaa silmissä. Lämpötila alkoi kuitenkin jostakin syystä laskea. 63, 60, 58... Riitahan siitä kehkeytyi. "Koskitko mittariin?", "Mitä tälle oikein tapahtui?", "Oikeesti! Tästä ei tuu yhtään mitään!" "Oliko se mittari edes PAKSUIMMASSA kohdassa?!" (Voiko kilon paistissa edes kovin paksua kohtaa olla?)
Järki sanoi, että paistin täytyy olla kypsä, mutta mittari näytti jotakin ihan muuta. Ja väsymys kärjisti kaiken mittasuhteisiin, joissa ei ollut järkeä. Lopulta otin paistin uunista ja laitoin mausteliemeen. Olin vähentänyt ohjeessa mainittua suolamäärää reilusti, mutta silti se maistui polttavan suolaiselta. Pitikö sen oikeasti olla niin suolaista? Olkoon, ajattelin ja painuin pehkuihin.

Aamulla otin paistin mausteliemestä, leikkasin ohuen siivun ja maistoin. Suola poltteli suutani. Mikään maailmassa ei saisi minua tarjoamaan sellaista hyville ystäville! Onneksi elämä ei ole kiinni yhdestä hirvipaistista. Tein jälkiruoaksi aikomani raparperipiirakan pohjan valmiiksi ja lähdin kauppaan ostamaan uusia illallistarvikkeita.
Yrttien kasvatus on tänä keväänä onnistunut hyvin. Kiitos sairaslomani minulla on ollut aikaa hoivata yrttitarhaani.

Niinpä ostin hyvää jauhelihaa ja päätin tehdä yrttisiä lihapullia. Varma valinta; kaikki pitävät lihapullista. Kourallinen kotona kasvatettuja yrttejä tekisi niistä vastustamattomia.
Olisin tehnyt lihapullataikinan valmiiksi ennen Herra Hoon kotiin paluuta, mutta kipsikädellä en pystynyt pilkkomaan sipulia tarpeeksi hienoksi. Päätin odottaa, kunnes hän tulee töistä hienontamaan sipulin.

"Menen hakemaan lohta ja savustan", hän ilmoitti kotiin palatessaan. Lohta? Mitä ihmettä? Mitä meillä oikein syödään tänä iltana? "No, savustettua lohta ja sit sitä hirvipaistia." Lohi oli K-supermarketissa tarjouksessa. Sitä ei voinut ohittaa.
Revin hiuksiani. "Ajattelin tehdä lihapullia." "Lihapullia? Mites se paisti?" "Ei sitä voi tarjota. Tajuttoman suolaista." Sanat sinkoilivat aikansa, mutta lopulta päästiin yhteisymmärrykseen. Laitetaan jauheliha pakkaseen, ostetaan lohta, mutta ei savusteta vaan paistetaan. Lohimedaljongeja, ulkona muurikkapannulla.  Hirvipaisti unohdetaan. Siitä voisi keittää myöhemmin vaikka keiton; liika suola liukenisi kyllä liemeen.
Herra Hoo, kuori perunat valmiiksi ja lähti kalakaupoille. Minä laitoin raparperipiirakan uuniin ja kuutioin perunat muhennettuja kerma-tilliperunoita varten. Kaikki tuntui sujuvan loppujen lopuksi ihan mallikkaasti. Lasillinen viiniä  kokille oli enemmän kuin paikallaan.

"Ei ollu lohta", ilmoitti Herra Hoo, kotiin palatessaan. "Toin muikkuja." Apua! Käsi kipsissä en mitenkään pystyisi perkaamaan muikkuja! Ja minä olen se, joka meidän perheessä hoitaa kaiken kalanperkaukseen liittyvän. Savustukseen en puutu; siinä hän on mestari, vaikka mielelläni  hyviä neuvoja annankin.

Onneksi muikut olivat perattuja. Onneksi myös suuria ja mikä tärkeintä myös tuoreen oloisia. Kalamiehen tyttärenä mikään kaupasta ostettu kala EI ole tarpeeksi tuoretta. Tuoretta kalaa on VAIN suoraan järvestä pöytään tuotu kala.
Sen verran Herra Hoota kismitti epäonnistunut "kalareissu", että hän selasi kaikki viikolla tulleet mainokset läpi ja lopuksi totesi, että lohitarjous olikin City-marketissa, ei K-marketissa.

Muikut leivitettiin yhteistuumin ja niine hyvineen hän poistui puutarhaan muikunpaistoon. Tuuli oli melkoinen, pannu ei ehkä kuumentunut optimaalisesti. "Ei sitte menny tämä muikunpaistokaan ihan niinku olis pitäny", kuului surkea muikunpaistajan lausahdus verannalta. "Kyllä ne kypsiä on, mutta väri ei ole kovin kummonen". Eipä ole, ajattelin, mutten hennonnut sanonut sitä ääneen. Repaleiset muikut saviruukun pohjalla näyttivät hieman surullisilta.

Ei se mitään. Laitoin paistinpannun kuumenemaan, nakkasin sille kunnon nokareen voita ja muikut saivat ruskean pinnan juuri samalla hetkellä, kun ystävät astelivat pihalle. Vähän tilliä ja muutama sitruunaviipale viimeisteli kalaherkun. Voila!
Ruoka maistui NIIN hyvälle. Paistettuja muikkuja, kermamuhennettuja tilliperunoita, ja routapaistia hirvestä. Kyllä, paisti oli todella hyvää! Se suorastaan suli suussa. Eikä lainkaan liian suolaista. (En enää koskaan laita aamulla ensimmäiseksi suuhuni yön yli suolaliemessä muhineesta routapaistista leikattua päätysiivua).

Illallisen kruunasi raparperi-mascarponepiirakka ja StRemy-brandy; viime syksynä Thaimaan tuliaisina tuotu, mutta sittemmin kellariin unohtunut, löytö. Tärkeintä kaikesta kuitenkin rakkaat ystävät.







Kesäilta alkoi jo vaihtua yöksi, kun saattelimme heitä kotimatkalle. Siis tuohon muutaman kymmenen metrin päähän, aidan toiselle puolelle...