Sudenkorento ja västäräkki

Lapsuuden onnellisimpiin muistoihin liityvät kalareissut isän kanssa. Niiden määrän perusteella voisin sanoa eläneeni todella onnellisen lapsuuden. Olimme isän kanssa kalassa AINA. 
Kesällä melkein "asuimme" veneessä. Aamuvarhaisella aloitettiin. Useimmiten heiteltiin virveliä ja kotiin lähtiessä nostettiin edellisenä iltana lasketut verkot. 
Kun vene hiljalleen lipui ruohikon reunaa ja aurinko alkoi lämmittää, suuret sudenkorennot alkoivat usein lennellä ympärillämme. Ne leijuivat pitkiäkin aikoja paikallaan, ampaisivat sitten liikkeelle ja laskeutuivat  yhtäkkiä rantakaislikkoon. Virvelinsä kelaamiseen keskittynyt isäni vilkaisi niitä olkansa yli ja totesi: "katohan, isä-ukkohan se siinä".
Isä-ukko oli isäni isä. Minun ukkini. Tai joksi häntä mahdollisesti olisi kutsuttu, jos hän olisi elänyt. Ukki oli kuollut isän ollessa pieni, joten isänikin muisti kuvat hänestä olivat huteria..
Isän isä oli eläessään ollut tukkijätkänä Saimaalla. Vanhan uskomuksen mukaan  Saimaan tukkijätkät muuttuivat sudenkorennoiksi kuoltuaan.
Koko lapsuuteni kutsuin sudenkorentoja isä-ukoksi. Kutsun vieläkin. Ja joka kerran sudenkorennon nähdessäni muistan isäni ja uskon, että ukkini, hän josta ei siis koskaan tullut ukkiani, on tullut minua katsomaan.

Kun isäni 30 vuotta sitten kuoli, hän ei muuttunut sudenkorennoksi. Muistan selvästi, että siunauksen jälkeen tuona elokuun lopun aurinkoisena päivänä isän haudan vierellä kasvaneen pienen männyn rungon ympärillä hypähteli västäräkki. Tuo pieni yksityiskohta on kirkkaana mielessäni, vaikka tuossa tilanteessa oli niin paljon muutakin ajateltavaa.

Äidin kuoleman jälkeen asia kirkastui minulle. Kun äiti oli siunattu (molempien siunaus suoritettiin elokuun lopun lämmössä haudan äärellä) tuon samaisen männyn, joka lähes kahdessa vuosikymmenessä oli kasvanut jo isoksi puuksi, ympärille ilmestyi västäräkkipariskunta. Hetken aikaa ne kisailivat keskenään. Muistoissani näen ne tanssimassa samanlaista tanssia, mitä sääsket tanssivat keväällä ilmojen lämmettyä. Toistensa ympärillä, ylös ja ylös kieppuen. Sitten ne lensivät tiehensä.
Tanssissa oli sellaista riemua, että se vieläkin saa hymyn kasvoilleni, kun sitä ajattelen. Häätanssi. Jälleennäkeminen pitkän eron jälkeen.


Pari vuotta äidin kuoleman jälkeen muutimme omakotitaloon.

Ensimmäisenä keväänä pihapiiriimme muutti västäräkkipariskunta.

Västäräkki-lapsonen

Ne keikuttelivat pyrstöjään keittiön ikkunan alla ja tekivät pesänsä halkopinoon. Loppukesästä pientä perhettä esiteltiin meillekin. Västäräkkilapset olivat pelottomia, ruokailivat emon seurassa meistä välittämättä.
Kun seuraavana keväänä kaikki toistui, palautui isän ja äidin hautajaiset mieleeni. "Mummi" tuli, totesin, kun västäräkki taas asteli pihalla.
Siitä lähtien västäräkkiä on kutsuttu perheessäni mummiksi. Kesä toisensa jälkeen mummi muuttaa pihallemme. Ei yksin, sillä loppukesästä perhe on aina lisääntynyt kahdella tai kolmella uudella perheenjäsenellä.
Kaikki nämä vuodet olemme puhuneet vain mummista. Tänään oivalsin, että enimmäkseen pihallamme tepasteleva  västäräkki on uros. Erotan ne nyt toisistaan. Uroksen päälaki on kiiltävän musta, naaraan harmaa. Olen vain niin vahvasti liittänyt isäni sudenkorentoon, etten ole missään vaiheessa ajatellut häntä västäräkkinä.

 Olen kyllä kuullut puhuttavan sielunlinnuista, mutta en ole koskaan asiaa sen tarkemmin ajatellut. Edes "mummin" kohdalla. Muistan kokeneeni toisenkin, syvästi koskettaneen, erilaisen lintutarinan. Se tapahtui nuorehkona kuolleen lähisukulaisen hautajaisissa. Saattojoukko seisoi haudan äärellä maaliskuisena iltapäivänä. Päivä oli pilvinen, sade tuli taivaalta raskaana räntänä. Kun arkku oli laskettu hautaan, katsoin taivaalle. Suuri, tumma lintu lensi yläpuolellamme meistä pois päin. Ajattelin, että se oli poismenneen viimeinen tervehdys. Minulle tuli lohduton olo, vaikka kuinka yritin ajatella, että vakavasti sairaana olleen oli nyt hyvä olla. Seurasin lintua, kunnes se katosi tummien kuusien taakse, näkymättömiin.
En tiedä näkikö sitä kukaan muu saattojoukossa mukana olleista. Ehkä nämä ovat niin henkilökohtaisia kokemuksia, että niistä puhutaan vain harvoille.

Niin tai näin, minusta on lohdullista ajatella, että isä ja äiti viettävät kesiänsä lähelläni. Olivatpa he sitten sudenkorennon, västäräkin tai minkä tahansa muun eläväisen muodossa minua heistä muistuttamassa.  Tavalla tai toisella elämä jatkuu. Ainakin muistoissa, jos ei muuten.
Itse haluaisin jatkaa elämääni perhosena. Onko Amiraaliperhonen liian maskuliininen? Voisinko olla AmiraaliTARperhonen?