Virtuaalimatkailua

Tähän aikaan vuodesta meillä on jo vuosia ollut tapana tehdä pieni matka jonnekinpäin Eurooppaa. Se on ollut ikäänkuin varaslähtö kesään. Kun kotona ei luonnossa näe vihreää vielä kuvittelemallakaan, Keski-Euroopassa alkaa olla jo täysi kesä. Ja kun muutaman päivän lomailun jälkeen palaa kotiin, usein tuntuu kuin kesä olisi sillä välin tullut Suomeenkin.
Syksyllä vastaavasti on mukava lähteä jatkamaan kesää jonnekin kauemmaksikin.  Tällä tavalla kesä jatkuu joskus maaliskuusta marraskuuhun, matkustusajankohdista riippuen.
Koska Herra Hoo on sattunut syntymään toukokuussa ja minä itse lokakuussa, on matkat samalla syntymäpäivälahjoja toinen toisillemme. Aina, vaikkakin useimmiten, niitä ei kuitenkaan saa sovitettua juuri syntymäpäiväksi.

Tämä kevät teki poikkeuksen. Tänä aamuna en herännyt Dublinissa (sinne pääsystä olen jostakin kumman syystä haaveillut monena keväänä), en Pariisissa (joskus se Pariisin kevätkin olisi nähtävä, vaikka muuten en sinne sen kummemmin hingu), en Pilsenissä (luin juuri jutun, että sinne on helppo tunnin bussimatka Prahasta), enkä missään muussakaan talven aikana haaveilemassani kevätkohteessa.

Heräsin omassa sängyssäni Avokado-katti olkavarren päällä nukkumassa. Ilman silmälaseja ulos katsoessa näytti, että kauempana mäellä olevat männynlatvat ovat lumen peitossa. Eivät sentään olleet. Lämpömittari näytti +8C eli melko paljon viime vuorokausien aamuihin verrattuna. Lehteä hakiessa ei tarvinnut pukea toppatakkia. Pihalla pystyi jopa hetken kuljeksimaan hytisemättä, tuoksuttelemaan kosteaa kevätilmaa ja kuntelemaan lintujen tauotonta laulua.

Ja kas kummaa, oliko kesä tullut yön aikana? Kasvihuoneen kulmalla hurjaa vauhtia kasvava Terijoensalava oli pukenut hennon vihreän puvun päälleen. Sen juurella vuosia kituuttanut kääpiömantelipensas tekee urhoollisesti tänäkin vuonna kukkia muutamaan talvesta selvinneeseen oksaan. Helmililjat ovat tainneet kukkia jo monta päivää. Muutama tulppaanikin on ehtinyt avata kukkansa. Minunkin puutarhassa kesä tekee tuloaan.

Ei tämä tietenkään vedä vertoja Keukenhofin kukkapaljoudelle, ei Pohjois-Italian unikkopelloille, ei Krakovan vehreille puistoille. Kotona ei saa sitä huimaavaa, pökerryttävää tunnetta, mitä koin Amsterdamissa avatessani pienen, kotoisan hotellihuoneen sisäpihalle aukeavan ikkunan. Mantelipuu ojensi kukkivan oksan käsin kosketeltavaksi. Keukenhofin kukkaloisto pökerrytti. Se antaa energiaa vielä vuosienkin jälkeen. Niinpä tänään suljenkin silmäni hetkeksi ja palaan noihin muistoihin selattuani ensin tuon matkan valokuvat. Keväisen matkan voi tehdä näinkin.

Ja niin, hyvää syntymäpäivää Tallinnaan, Herra Hoo. Juhlitaan palattuasi.